Yhteisön voima
Me muutimme elokuun lopussa uudelle alueelle, jossa naapurissamme asuu toinen nuori katolinen perhe. Heidän esikoisensa on lähes samanikäinen kuin meidän herra H. Meistä perheenä tuntuu siltä, kuin olisimme aina asuneet täällä, niin hyvin olemme kotiutuneet. Olen pitkään kriiseillyt sitä, miten en katolilaisena kuulu joukkoon. En identifioidu karmeliitaksi, en ole löytänyt hengellistä kotiani Opus Deistä enkä samaistu dominikaaneihin. Olen ihan vain tavis. Normi-tyyppi. Katolinen kirkko Suomessa on sen verran marginaalissa, että ihmisillä on kova tarve löytää kotinsa jostain tietystä hengellisyydestä. Kelpaanko minä? Millainen katolilainen olen, jos en ole jotain “erityistä”. Ihmisellä on niin valtava tarve lokeroida itsensä.
Kävimme Ainon kanssa kahvilla (ilman lapsiani, huom jee!!!) ja koin valaistumisen, kun Aino kertoi, mikä ruokkii hänen hengellisyyttään. Sillä hetkellä totuus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ymmärsin, että oma “hengellisyyteni”, erityisjuttuni, on olla tavis yhteisössä. Yhteisöllisyys on se, joka ruokkii minua hengellisesti. Olen vain tavallinen perheenäiti, vaimo ja opettaja, jonka katolilaisuus vahvistuu ja muistuttaa tärkeydestään, kun mammatreffailen katolilaista naapuria, kun Aino hengailee miehensä kanssa luonamme ja kun teen jotain kouluprojektin eteen. Se vahvistuu, kun olen avoin “salaisesta identiteetistämme”, kun neiti M opettelee tekemään ristinmerkkiä ja sanoo “aame”, kun herra H ihmettelee tuohusta ja alkaa hymyillä Salve Reginaa laulaessamme.
Yhteisön apuun voin luottaa, kun tarvitsemme lastenhoitoapua tai seuraa miehen pitkinä työpäivinä. Yhteisö on sitä, että on ystäviä lähellä, joiden kanssa ei tarvitse sopia tapaamista neljän viikon päähän - vain huomatakseen, että he peruuttavat sen viestitse vedoten johonkin helppoon syyhyn (itsekin olen sortunut tähän itsekkääseen tapaan). Yhteisö kasvattaa lapsiamme koko kylä kasvattaa -mentaliteetilla. Yhteisö auttaa minua kasvamaan ja hyväksymään itseni juuri sellaisena katolilaisena kuin olen. Koen paljon alemmuudentunteita ja riittämättömyyttä. En ole niin vahva uskossani, en tarpeeksi oikeaoppinen, ja vertailen itseäni niihin kuuluisiin “muihin”. Ketä sitten lienevätkään. Yhteisön avulla pienin askelin uskallan olla se katolilainen minä jollaiseksi minut on tarkoitettu.
Toivottavasti tämän kirjoituksen avulla te muut tavikset saatte luottamusta siitä, että te riitätte ja että teille on oma tärkeä paikkanne meidän kirkossamme.
