Nainen, joka rakasti paljon

Pyhän viikon tarinassa minua puhutteli tänä vuonna erityisesti eräs henkilö, joka on ennen jäänyt enemmän taka-alalle. Nainen, joka rakasti paljon. Oikeastaan pääsiäisen aikana esiintyy kaksi henkilöä, jotka rakastivat paljon ja osoittivat sen jäämällä rohkeasti ristin juurelle. Todellinen rakkaus poistaa kaiken pelon, kuten Jumala meille sanoo. Tai ehkä on niin, että pelko on yhtä suuri kuin ilman rakkautta, mutta se ei tunnu miltään sen rinnalla mitä rakkaus saa sielussa aikaan. Pelko ja rakkaus - ovatko ne siis jotenkin toisiinsa liitoksissa enemmän kuin vaikka viha ja rakkaus?

Pääsiäisaamuna evankeliumi (Matt. 28:1-10) kohdistuu kertomaan Maria Magdalenasta ja ”toisesta Mariasta” (Jaakobin äiti Markuksen 16 mukaan). Kaikki 4 evankeliumia mainitsevat hänet ja kertovat hyvin samanlaisesti tapahtumista. Kertomuksen ajallisista suhteista evankeliumi ei kerro tarkasti, mutta minun mielikuvassani naiset ovat jo lähellä hautaa enkelin saapuessa paikalle. Miehet pelästyvät ja kaatuvat ”kuin kuolleena maahan”, enkeli kääntyy ja alkaa puhua naisille. Ilmeisesti naisten reaktio on selkeästi maltillisempi. Enkeli sanoo: ”Älkää pelätkö”, hetki myöhemmin Jeesus sanoo: ”Älkää pelätkö”. Pelottomuuteen rohkaisemisen täytyy siis olla hyvin olennaisesti liitoksissa ylösnousemukseen. Tämä täsmää omaan kokemukseeni pääsiäisestä, erityisesti tänä vuonna. Jotenkin kirkon viesti (taas) upposi, vaikka suuren osan paastosta vietin odottaen kauhulla pääsiäistä – aikaa, jolloin täytyy kääntyä ulospäin omasta pienestä surkuttelumaailmastaan ja iloita. Ilon määritteleminen selkeästi syvällisemmin kuin tunteena auttoi asiaa. Tunteiden pakottaminen on väärin, totuutta vastaan, eikä kanna hedelmää. Harmaudessa näkökyky harmautuu, ja jotenkin tulee mahdottomasti uskoa sydämessä, että ilon aikaa on vielä edessä – ehkä jopa ihan ovella. Älyllisesti pystyn toitottamaan itselleni, että odota vaan, kyllä se siitä. Mutta sydän on itsepäisesti eri mieltä. Pääsiäinen sai taas paastonajan murheet väistymään. En tiedä miten, jotenkin vain kaikki alkoi taas näyttää valoisalta vaikkei mitään käytännössä muuttunut elämän tilanteessani. Ihmeellistä Jumalan armoa – sitäpä se kai "vain" on.

Itseäni tarkkaillen voin vain todeta, että kierrän samaa kehää yhä uudestaan ja uudestaan: luottamuksen ja uskon puute saa minut yhä enemmän ja enemmän kääntymään omien pelkoni puoleen ja yritän yhä tarmokkaammin löytää inhimillisiä ratkaisuja joilla poistaa kumuloituva ahdistus à tarpeeksi kärsittyäni Jumala armossaan poistaa pelon jotenkin, usein ratkaisu ei ole kovinkaan lähellä omia ehdotelmiani Hänelle à katson taaksepäin epätodellisen huvittuneena: mitenhän taas onnistuin kaivautumaan nuon syvälle epätoivoon à kiitän Jumalaa haasteista ja siitä miten ne kasvattivat taas hitusen verran uskoani. Vaikka kuinka tiedostan prosessin, silti aina vaan ajaudun ahdistukseen (ja itseeni) ja tulen vakuuttuneeksi, että tällä kertaa se oli nyt sitten siinä. Ei onnea ja iloa Tealle enää ikinä. Yritän siis kehittää ajatusta, että josko jo vaikeuksissa ollessa voisin muistaa sen miten olen aina vaikeuksien jälkeen kiittänyt vaikeuksista. Eli jo vaikeuksissa kiittää siitä, miten se kasvattaa uskoa. Teoria on siinä – mutta toteudus – ah niin kaukana.

Ehkä naisista matkalla haudalle voisi saada jotain apua. He rakastavat Jeesusta ja heräävät aikaisin ja kiiruhtavat haudalle. Markuksen evankeliumin mukaan he pohtivat, että mitäs tehdä tälle hautakivi ongelmalle, keneltä pyytää apua (jne.). Ehkä se on ihan ok pohdiskella käytännön asioita, kunhan pitää sen oikeassa mitta suhteessa, eli ei antaa pohdintojen haitata päättäväistä rientämistä kohti hautaa. Ongelmaan ei useinkaan löydy ”ratkaisua” omin voimin, mutta kun vain rohkeasti etenee rakkauden innoittamana, niin Jumala kyllä ratkaisee ne ongelmat, jotka on tarkoitettu ratkaistaviksi. Hänen ajallaan – ei meidän, ja tyypillisesti kuten evankeliumissa eli viime tipassa, jotta uskomme ja luottamuksemme vahvistuisivat. Karmivan raadollinen prosessi, mutta eihän pyhyyden tarkoitus olekaan olla helppoa, sellaisia ne parhaat asiat elämässä ovat: vaativia mutta lopulta antoisia.