Rakkaus, joka täyttää kaiken
Kaksi viimeistä kirjoitustani on käsitellyt yhteisöllisyyttä ja sen tärkeyttä. Joku lukija on saattanut miettiä miten tämä pätee niiden ihmisten kohdalla, jotka jättävät omat yhteisönsä ja menevät asumaan luostareihin. Ensinnäkin, myös luostareissa on yhteisöllisyyttä. Toiseksi, haluaisin nostaa kaikki uskonnolliset sisaret ja veljet esille tässä yhteydessä. Mikä uskomattoman kaunis kutsumus heillä onkaan! Olipa työmme sitten olla äiti, isä, aviopuoliso, lääkäri, postimies, opettaja tai kaupanmyyjä meidät on kaikki kutsuttu palvelemaan toinen toisiamme. Tämä palveleminen saa kuitenkin radikaalin muotonsa sääntökuntalaisten elämässä. Tyttäreni vietti jokin aikaa sitten päivän ”Sisters of Charity” sisarten kanssa Wienissä. Hän tiskasi, siivosi pöytiä sisarien kanssa ja jutteli kodittomien kanssa. Tyttäreni oli niin iloinen ja pursusi elämää tämän päivän jälkeen. Hän huudahti puhelimessa: ”Miten voin olla näin iloinen ja onnellinen kun olen tiskannut tiskejä koko päivän!” Caryll Houselander kirjoittaa kauniisti:
”Mikään ei ole epäsuositumpaa maailmassa kuin vapaaehtoinen kärsimys. Maailmalla on utilitaristinen mieli, eikä suuresta kärsimyksestä ole hyötyä... Miksi jonkun pitäisi kieltää itseltään harmittomia nautintoja, jotka eivät satuta ketään? Ja mikä vielä pahempaa, miksi sadat ihmiset, joista voisi olla hyötyä maailmassa, sulkeutuvat luostareihin ja kieltävät siellä itseltään oikean ruoan ja unen? Miksi he eivät pysy muiden ihmisten joukossa ja tee jotain hyödyllistä? Kuolema on liian paljon kuin rikkinäinen piikkirasia, joka on roiskunut Herran jaloille, jotta hyödyllisyysmielinen maailma ymmärtäisi hänen hautaamisensa.
Jos Kristus valitsi rakkautensa perimmäiseksi ilmaisuksi, tavakseen tavoittaa kaikki ihmiset ja kohottaa heidät sydämeensä, kuoleman ristillä, niin lapset ja pyhät ovat varmasti oikeassa tehdessään rakkauden tiensä aivan kirjaimellisesti hänen kaltaisekseen. Ymmärtääksemme tämän meidän on katsottava ylös nähdäksemme, mitä tapahtuu ristillä, Kristuksen korkeimmalla hetkellä, kun hänen rakkautensa on täyttynyt. Häntä pidetään paikallaan nauloilla: ei enää armotehtäviä, ei enää kuolleiden herättämistä ja sokeiden parantamista kosketuksella. Hän, joka tuli olemaan Jumalan sana, kertoen rakkautensa, on vaiti. Hän, joka on elämän vesi, on kuivunut, kuivunut janoon. Hänen henkensä, joka on kaiken elämän makeuden lähde, on tyhjennetty, hylätty. Hänen sydämensä, ainoa sydän, joka voi rakastaa kaikkia ihmisiä, on särkynyt eikä lyö enää.
Vaisto on todellinen, joka saa yksinkertaiset, lapsenomaiset ihmiset uskomaan, että kun he kieltävät itsensä - kun he valitsevat hiljaisuuden ja nälän ja janon ja kylmyyden ja hiljaisuuden ja sitkeyden rukouksessa, kun sielu on kuiva kuin tomu, kärsii, niin pitkälle kuin he voivat, mitä heidän jumalallinen Herransa kärsi - Jumala näkee heissä Kristuksen; hän näkee heissä rakkaan Poikansa, joka rakastaa väistämättömällä rakkaudella ristillä; ja hänessä heidän rakkautensa vaikuttaa. Yhteydessämme Kristuksen kanssa maan päällä saavutamme toisemme ristin kautta; voimme rakastaa kaikkia ihmisiä, tunnettuja ja tuntemattomia, rakastamalla, kirjaimellisesti Kristuksen rakkauden kanssa... Itsensä antaminen on jokaisen elämän ytimessä, joka uhrataan maailman puolesta Jumalalle, se on täydellinen ilmaus ristin uhrista”.