Conclave-elokuva katolilaisen silmin

Parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin voitettuaan paavinvalinnasta kertova elokuva Conclave pyörii jälleen teattereissa. Kävin ystävän suosituksesta katsomassa sen ja tykkäsin: Conclave on mielestäni hyvällä tavalla ajatuksia herättelevä elokuva katolisesta kirkosta. Olin tarkoituksella suunnannut teatteriin lukematta siitä mitään etukäteen (en ole lukenut myöskään kirjaa, johon elokuva pohjautuu), joten koin, että sain vapaasti ottaa elokuvan vastaan sellaisenaan ja muodostaa siitä oman mielipiteeni. Jos tykkäät toimia samoin, älä lue pidemmälle! Tämä kirjoitus sisältää perinpohjaisia juonipaljastuksia ja kirjoittajan omaa tulkintaa.

Konklaavin kulku

Conclave on onnistunut olemaan harvinaisen ajankohtainen elokuva. Paavi Fransiscuksen terveysongelmista on uutisoitu laajasti Suomen valtakunnallisia medioita myöten. Toimittajat ovat välillä kääntyneet pohtimaan jo seuraavan paavin valintaa: ketkä ovat todennäköisiä paavikandidaatteja, ns. papabileja?

Conclave alkaa juuri paavin kuolinvuoteelta. Sen ympärille, yksinkertaisen karuun huoneeseen, kokoontuvat paavia eri tavoin lähellä olleet ystävät ja kuurian viranhaltijat. Kuollutta paavia on mukana hyvästelemässä surun (ja kenties myös edessä häämöttävän valtavan työrupeaman) painama kardinaali Thomas Lawrence (Ralph Fiennes), jonka tehtävä on johtaa ja valvoa seuraavan konklaavin eli paavinvaalin järjestämistä.

Ralph Fiennes näyttelee elokuvan päähenkilöä kardinaali Thomas Lawrencea

Kardinaalit ympäri maailmaa kutsutaan koolle. Joukossa on myös aiemmin tuntematon, edesmenneen paavin salassa kardinaaliksi nimittämä Kabulin arkkipiispa Vincent Benitez. Odottamaton ”ylimääräinen” kardinaali on vain yksi yllättävä töyssy Lawrencen muutenkin haastavassa tehtävässä varmistaa konklaavin sujuva eteneminen. Uudeksi paaviksi on useampi halukas eikä kestä kauaa ennen kuin elokuvan katsoja tempaistaan mukaan salaisten neuvonpitojen ja juonittelujen maailmaan. Vastakkain ovat Lawrencen ystävä ja liberaalien suosikki, yhdysvaltalainen Bellini, jonka prioriteetti on estää äärikonservatiivista italialaista Tedescoa voittamasta muiden kardinaalien äänet. Lisäksi paavin virkaa havittelevat nigerialainen, lähinnä homoseksuaalien vastustamisesta tunnettu Adeyemi ja varsin värittömänä byrokraattina näyttäytyvä kanadalainen Tremblay. Nämä nimet nousevat selkeästi esiin jo ensimmäisissä äänestyksissä, jotka eivät kuitenkaan tuota kellekään vaadittavaa enemmistöä.

Uskonsa kanssa salaa kamppaileva Lawrence haluaa ennen kaikkea varmistaa, että konklaavin tarkoitus täyttyy ja paavi, kenet tahansa Pyhä Henki valitsee, tulee valituksi kirkon sääntöjen mukaan. Yrittäessään suitsia häikäilemättömimpien papabilien keinottelua Lawrence meinaa tahtomattaan itsekin päätyä varteenotettavaksi paavikandidaatiksi. Mutta sitten konklaavin kulkuun iskee odottamaton käänne, milteipä jumalallinen väliintulo. Tämän seurauksena liberaalien ja konservatiivien ehdokkaiden leirit ottavat äänekkäästi yhteen – konservatiivien Tedesco sortuu paasaamaan jopa maahanmuutosta ja islamin pahuudesta – ja konklaavin arvokkuus näyttää hetken täysin menetetyltä, kunnes hiljainen kardinaali Benitez nousee puhumaan. Kirkon työtä vainon alla tehneen Benitezin olemassaolo melkein jo itsessään saattaa kulttuurisodan juoksuhautoihin jumittuneet Bellinin ja Tedescon häpeään. Benitez on nähnyt sotien ja uskonnollisen vainon kuolonuhreja ja kärsimystä läheltä ja uhmannut työssään kuolemaa. Edesmennyt paavi piti hänen kardinaaliksi nimityksensä salassa juuri vainon uhan vuoksi – osallistumalla konklaaviin Benitez on kuitenkin tehnyt nimityksestään julkisen ja saattanut itsensä entistä suurempaan vaaraan. Hän puhuu silti vastakkainasetteluja vastaan, lähimmäisenrakkauden puolesta.

Benitezin puheenvuoro nostaa hänet äänestysten kärkeen. Hänet valitaan paaviksi. Elokuva ei kuitenkaan pääty tähän, sillä Benitezistä ei ole tiedetty kaikkea. Viimeiseksi (ja epäilemättä kiistanalaisimmaksi) elokuvan käänteeksi jää paljastus, että Benitez ei olekaan biologisesti mies, vaan intersukupuolinen. Poikana kasvatettu Benitez on saanut tietää olevansa tällä tavoin poikkeava vasta pappisvihkimyksensä jälkeen, muttei saanut edelliseltä paavilta lupaa erota tehtävistään kerrottuaan tälle tilanteestaan. Sittemmin hän on hyväksynyt, että Jumala on hänet tällaiseksi tarkoittanut. Lawrence on vaikean kysymyksen äärellä: onko paavinvalinta pätevä? Tätäkö Pyhä Henki on halunnut? Lopulta vastaus Lawrencelle on ”kyllä”. Valkoinen savu nousee ilmaan: paavi Innocentius on valittu.

Mitä Conclave sanoo kirkosta

Kun laajaan levikkiin tehdään elokuva katolisesta kirkosta, monien meistä reaktio on skeptinen. Näinköhän katolista kirkkoa on kuvattu todenmukaisesti ja kunnioittavasti? Vai onko kyseessä enemmän tai vähemmän verhottu hyökkäys kirkkoa kohtaan? Monet englanninkieliset katoliset arvostelut eivät vala paljoa uskoa Conclaveen. Elokuvaa on syytetty poliittisuudesta ja sekulaarin liberaalin agendan ajamisesta. Haluan pohtia tätä lisää.

Conclave ei kuvaa paavin valinnan prosessia mitenkään ihannoivasti. Paaviutta pahimmillaan häikäilemättömästi havittelevat kardinaalit ovat kaukana ideaaleista uskon esikuvista – kirkon historiaa tuntevat tietävät kuitenkin, ettei kuvaus ole kovin kaukana todellisuudesta. Kardinaalit eivät ole sen enempää suojassa syntiseltä luonnoltaan ja vallan houkutukselta kuin muutkaan ihmiset ja joukkoon mahtuu aina niitä, joille houkutus käy liian suureksi. Inhimillinen langenneisuus ei kuitenkaan tee tyhjäksi konklaavin yliluonnollista puolta, Pyhän Hengen johdatusta, josta elokuvassa Lawrence yrittää parhaansa mukaan muistuttaa kyynisimpiäkin kardinaaleja.

Kysymykseen, kuka olisi hyvä paavi, elokuvalla on yksinkertainen vastaus: ei ainakaan se, joka paaviksi haluaa. Virkaa tavoittelevat kardinaalit joutuvat yksi toisensa jälkeen hyväksymään tappionsa. Liberaalia paaviehdokasta Belliniä kuvataan elokuvassa muita ymmärtäväisemmin – päähenkilö Lawrence ja Bellini ovat ystäviä ja katsoja päästetään siten lähemmäs Bellinin ajattelua, siinä missä konservatiivisen Tedescon kuvaus jää karikatyyrimaisen ohueksi. Mutta jopa Bellini sokaistuu valtataistelusta ja halusta kampittaa ideologinen vastustajansa viimeiseen asti. Hänkin on sopimaton valinta paaviksi.

Conclave ei siis mielestäni ole mitenkään yksiselitteisen ”sekulaari liberaali” elokuva – konklaavin hengellinen merkitys ei jää huomioitta, eikä elokuva asetu liberaalin ehdokkaan taakse. Mutta Conclave ei myöskään jätä ottamatta kantaa kirkon ajankohtaisiin kipuiluihin. Elokuvan kuvaamat liberaalien, konservatiivien ja vallanhaluisten byrokraattien väännöt nostavat pöydälle aitoja kirkon haasteita, kuten korruptiossa ryvettyneen kuurian, kulttuurisotien repivän retoriikan hiipimisen kirkolliseen keskusteluun ja toisistaan alati kauemmas etääntyvien uudistusmielisten ja vanhoillisten katolisten liikkeiden uhan kirkon yhtenäisyydelle.

Miten kirkko selviää näistä haasteista ja vastakkainasetteluista? Elokuvan vastaus ruumiillistuu kardinaali Benitezissä. Benitezin lempeä persoona ja kristillisestä rohkeudesta ja toivosta todistava elämäntyö vainotuilla alueilla toimivat elokuvassa vahvana merkkinä siitä, että valtataisteluihin ja kulttuurisotiin jumittuneet kardinaalit ovat kadottaneet katolisen uskonsa punaisen langan. Kysymyksen ”oliko Jeesus konservatiivi vai liberaali?” tulisi olla meille katolilaisille järjetön. Benitez nousee näiden vastakkainasettelujen yläpuolelle ja palauttaa keskustelun evankeliumin perusteisiin: kaikkien ihmisten ihmisarvoon, lähimmäisenrakkauteen ja evankeliointiin.

Tulkitsisin myös elokuvan lopun paljastusta Benitezin intersukupuolisuudesta yllä kuvattua asetelmaa vasten. Benitez oli koko elämänsä uskonut olevansa tavallinen mies, kunnes sattumoisin umpilisäkkeen poiston yhteydessä ilmeni, että hänellä on myös naisen kohtu: hänen kehonsa ei siis ole yksiselitteisesti miehen eikä naisen. Edellisen paavin torjuttua Benitezin pyynnön erota pappeudesta hän on tehnyt kehonsa kanssa rauhan. Se, missä määrin synnynnäisesti epäselvä biologinen sukupuoli todellisuudessa muodostaisi esteen paavin valinnalle on kirkkolaillinen kysymys, jota elokuvantekijät eivät sen tarkemmin avaa. Nainen ei voi katolisessa kirkossa toimia pappina, saati paavina, mutta sukupuoleltaan epäselvien henkilöiden kohdalla rajanveto voi olla vaikeaa. Benitezin intersukupuolisuudella on kuitenkin mielestäni elokuvassa ennen kaikkea symbolista merkitystä: kirkon tulevaisuus on ykseys Kristuksessa, joka ylittää kaikki inhimilliset jakolinjat. Tätä sanomaa Benitezin hahmo edustaa loppuun asti.

Mitä ajattelen Conclavesta

Conclave-elokuvasta voi katolilaisena perustellusti olla montaa mieltä – elokuva jättää aidosti tilaa erilaisille tulkinnoille ja olen tässä esittänyt vain omani. Mutta mielestäni elokuvan näkeminen hyökkäyksenä kirkkoa vastaan ei tee sille oikeutta. Näen elokuvassa aitoa pyrkimystä ottaa osaa keskusteluun katolisen kirkon ajankohtaisista haasteista ja tulevaisuudesta. Toteutus ei ole missään nimessä täydellinen. Varsinkin lopun käänne jää käytännössä hätäiseksi ja epäuskottavaksi, mikä on varmasti osaltaan ruokkinut katolilaisten arvostelijoiden negatiivisia reaktioita. Kokonaisuus on kuitenkin mielestäni kunnianhimoinen ja arvostettava – olen aina iloisesti yllättynyt, kun tämän tason elokuvassa ihmisten usko otetaan tosissaan. Kirkkopolitiikan lisäksi elokuva kuvaa Lawrencen omaa uskon kriisiä. Epävarmuuden hyväksyminen ja uskon tien valitseminen silloinkin, kun Jumala ei tunnu rukouksiin vastaavan, olivat minulle henkilökohtaisesti puhutteleva teema. Elokuvan ansioita lisää taiteellinen korkeatasoisuus: sen visuaalisuus, äänimaailma ja näyttelijäntyöt ovat taidonnäytteitä. Conclave on ilman muuta katsomisen ja pohtimisen arvoinen elokuva.