Ora et labora - Rukoile ja työskentele
Benediktiiniseen luostariperinteeseen kuuluvat lause ”rukoile ja työskentele” on ollut minun mielessäni lähipäivinä. Tämän lauseen tarkoitus on muistuttaa, miten tärkeää on pitää nämä kaksi asiaa tasapainossa. Benediktiini luostareissa työ oli usein joko fyysistä työtä, esimerkiksi puutarhan hoitoa, tai suoraan uskontoon liittyvää työtä, kuten uskonnollisten kirjojen kopiointia. Oma kokemukseni luostarityyppisestä elämästä on tehnyt minut vakuuttuneeksi, että nämä työt ovat laadultaan hyvin erilaisia kuin oma tämänhetkinen palkkatyöni, jossa ajatuksieni täytyy olla täysin keskittyneenä edessäni olevaan askareeseen. Fyysistä työtä tehdessä aivot ovat vapaammat seilailemaan ajatusten aalloilla, rukousyhteys Jumalaan pysyy kuin itsestään. Fyysisen työn jälkeen on myös vähemmän jäännösajatuksia: ”kitkinköhän porkkanat oikein”, voi haastaa hetken, mutta pian jo mieli kyllästyy vatvomiseen. Toisin on aivotyön laita, ”jäikö malliini virheitä” tai ”miten olisin voinut kirjoittaa tuon paremmin”, antavat aivoille loputtomasti ravintoa jäädä vatvomaan ajatuksien loputtomassa aallokossa vielä työn loppumisen jälkeenkin. Fyysisen työn tekeminen voi olla palkitsevaa ja vapauttavaa myös sen takia, että työn tuloksena jotain konkreettista on muuttunut ja se on näkyvillä. Suosittelen ehdottomasti kaikille joskus fyysisen työn testausta jos et sellaista ole päässyt kokemaan.
Modernissa teologiassa usein sanotaan tyyliin, että kaiken työn voi pyhittää ja se pyhittää sinua. Allekirjoitan tämän täysin, mutta koen vahvasti, että helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kulunut lausahdus voi tulla lohduttoman työnarkomaanin suusta, mutta ei konkretisoidu millään tavalla ihmisen elämässä: työ on hänelle epäjumala ja hän oikeuttaa sen ”palvonnan” vetoamalla tähän lausahdukseen. Miten siis antaa itsensä työlle oikein ja oikeassa määrin?
Palaan lauseeseen ”ruokoile ja työskentele”, työn teolla ei ehkä voi korvata rukoilua. Ei edes luostarissa, jossa työ on meditatiivisempaa kuin oma työni, ja toisaalta heidän päiväänsä rukoilu kuuluu ”työnä” eli velvollisuutena, jonka Jumala on heille antanut (rukoilla maailman puolesta). Siten kuin minun on pakko mennä palkkatyöhöni, siten on uskonnolliset lupaukset antaneiden henkilöiden mentävä rukoushetkiin, olivatpa ne sitten ihmistenaikoihin tai aamulla klo 3. Omasta päivästäni menee noin 9 tuntia töissä olemiseen ja matkoihin. Suurimmalla osalla maallikoista on myös muita velvollisuuksia, kuten perheestä huolehtiminen. Kohtuullinen terveydestä huolehtiminen on myös ensiarvoisen tärkeää. On aikoja, jolloin nukkuminen, syöminen ja kuntoilu voivat jäädä vähemmälle, mutta pitkässä juoksussa näistä tinkiminen tyhjentää elämän iloa jaenergiaa, lopputuloksena tuleva uupumus vie saavutetut hyödyt negatiiviselle puolelle. Rukoilua pitää siis olla sopiva määrä: ei liian vähää, muttei liian paljoakaan. Itse olen kokenut, että ”sopiva määrä” muuttuu elämän tilanteen mukaan radikaalistikin. Myös rukouksen tyyli vaihtelee: joskus mukana on enemmän Raamatun lukua, joskus hetkipalveluksia, joskus Messussa erityisen usein käyntiä, joskus meditaatiota/kontemplaatiota ja joskus vain hiljaa nököttämistä. Itse jään helposti jumiin ja alan tuntea velvollisuutta tiettyä rutiinia kohtaan, mutta Jumala ei kokemukseni mukaan ole niinkään huolestunut näistä asioista. Hän rohkeasti kehottaa elämään hetkessä ja haluaa vapauttaa ”huonosta omasta tunnosta”. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hän haluaisi minun haluavan viettää aikaa Hänen seurassaan, eli rukouksessa. Päinvastoin!
Mikä rukouksessa siis on oleellista? Rakkaus. Rukouksen pitäisi kummuta rakkaudesta. Rakkaus voi kukoistaa vain vapaudessa. Haluan viettää aikaa Luojani kanssani, joka rakastaa minua enemmän kuin pystyn ymmärtämään. Kuten maallinen rakkaus, niin rakkaus Jumalaankin on aika-ajoin vähemmän emotionaalista, olen päättänyt viettää x määrän aikaa aamuisin rukouksessa, joten teen sen suurempia kyseenalaistamatta. Rakkaus sisältää rutiineja. Ne helpottavat elämää ja vapauttavat päätöksentekoon vaadittavaa aivokapasiteettia muihin juokseviin asioihin. Elämä kävisi hankalaksi jos joka aamu pitäisi miettiä ”haluanko todella tänään rukoilla” tai ”haluanko nyt aivan varmasti mennä Messuun” tai pidemmälle vietynä “haluanko nousta sängystä”, “haluanko pestä hampaat”. Olemme erilaisia ihmisiä, itse olen kovinkin vastuuntuntoinen ja taipuvainen ”ylisuorittamiseen”, kun taas on ihmisiä, jotka ovat enemmän taipuvaisia laiskuuteen. Kumpikaan ei ole hyvä: Jumala rohkaisee minun kaltaisiani ihmisiä ottamaan hieman rennommin, toisia Hän taas rohkaisee ryhtymään tomerammin toimeen. Itsensä uuvuttaminen ”rukoilulla” ei liene Jumalan mieleen, ainakaan noin keskimäärin. Hän haluaa, että järjestämme elämämme siten, että rukous on luonnollinen ja terve osa elämäämme, ei leikkaa unestamme mutta emme myöskään saisi ottaa maallisia velvollisuuksia niin paljon, että rukoukselle ei jää aikaa.
Itselleni kumuloitui aivan liikaa kaikkea kevään aikana. Jonkin verran pääsiäisen jälkeen minulla loppui Ignatiaaniset hengelliset harjoitukset ja siihen liittyvä ”rukousvelvoite”. Sen jälkeen rukouselämäni vajosi kaaokseen: töissä oli kiirettä ja jostain aina ja aina vain tuli lisää pieniä lähimmäisien palvelemiseen liittyviä asioita, joissa tunsin Jumalan kädentyön. Voivottelin ja pyytelin kovasti anteeksi Taivaan Isältä, että tällä lailla nyt mennään, mutta Hän vain toppuutteli antaen ylimääräistä iloa kaikkeen puuhasteluun. Isä myös pyysi välttämään tekemästä liikoja kesälomasuunnitelmia (joita yleensä teen etukäteen ensimmäisestä lomapäivästä viimeiseen asti), mikä oli turhauttavaa, mutta tottelin ja näin jälkikäteen olen tuhannen kiitollinen ja iloinen. Edellispäivänä sain kesälomaksi lopulta jääneen projektin valmiiksi, seurakuntani (Pyhän Marian katolinen srk) 70 vuotisjuhlalehti. Tässä oli paljon enemmän työtä kuin osasin kuvitella: ihmisten kanssa juttelemista, haastatteluista tekstien kirjoittamista, tekstien korjailua, kuvien etsintää (kaiken maailman arkistoita), lisäksi vielä opetella graafisen suunnittelun alkeita ja uuden ohjelman käyttö. Työ oli iloista ja sydän tarmoa täynnä sitä tein. Yöunet jäivät vähälle, mutta tuntui, että ylenpalttinen armo työnsi minua eteenpäin, aamulla heräsin innostuneena jatkamaan. Aikaa meni, mutta onneksi sitä myös oli eikä tarvinnut alkaa stressata sen enempää. Kokemus antoi minulle myös uusia ajatuksia työn tekoon. Ehkä näin vilauksen siitä, että joskus ”aivotyöntekokin” voi todella olla rukousta siinä määrin, että eksplisiittinen rukous voi selkeästi jäädä vähemmälle. Kiitän Jumalaa, mielestäni lehdestä tuli yllättävän hyvä, tai ainaki olen yllättävän tyytyväinen ja ylpeä siitä millaiseksi lehti kehkeytyi tämmöisen täysin amatöörin käsissä, mutta Jumala apunani. Olen myös kiitollinen avusta jota sain erinäisiltä ihmisiltä. Alla teos, joka myöhemmin ilmaantuu postissa seurakuntani jäsenille ja löytyy nettisivuiltamme (www.pyhamaria.fi). Toivon myös mahdollisimman monen pääsevänosallistumaan juhlavuoden tapahtumiin (joista lyhennelmä sivulla 38).
