Äitiyden tuomia uusia ajattelutapoja
Herään pieneen kitinään klo 7.30. Unipussi pois ja vessaan vaipanvaihtoon. Siitä puuron ja kahvinkeittoon. Aamupalan jälkeen syöttötuolin siivous ja päivävaatteet päälle ja lähtö lenkille yhdessä koiran kanssa tai puistoon tai kerhoon. Samat aamurutiini toistuu joka aamu. Kotiin tullessa lenkiltä tai kerhosta lapseni käy ensimmäisille päiväunille. Silloin yleensä pitää tehdä ruokaa, siivota lisää, pestä pyykkiä, heittäytyä sohvalle lepäämään, vastata viesteihin, maksaa laskuja jne. Ehdin tehdä edellä mainituista noin yhden asian ennen kuin poikkeli herää unilta ja kaipaa syliä ja kohta taas ruokaa. Toinen mahdollisuus listattuihin asioihin on toisten päiväunien aikaan iltapäivällä.
Minun on ollut pakko opetella pysähtymään ja miettimään, mikä on juuri nyt tärkeintä. Tarvitseeko tehdä alusta loppuun asti itse tehtyä ruokaa, vai tuliko nukuttua huonommin eli sohva olisikin se tärkein asia tällä hetkellä ja syödäänkin Pilttiä ja valmisruokaa? Lattia on täynnä leivänmuruja ja ne leviävät pitkin kämppää, mutta pitäisikö sittenkin pestä pyykkiä, koska Joonatanin puhtaat vaatteet ovat lopussa? On ollut pakko luopua ajatuksesta, että kaikki tekemättömät asiat olisi hoidettava mahdollisimman pian. Kun hyväksyn asioiden keskeneräisyyden ja jätän ei-pakolliset asiat myöhemmäksi, pystynkin tekemään yhden tärkeän asian loppuun ja tehokkaasti. Monesti se tärkein asia itselle on ollut lepohetken pitäminen, jos mahdollista. Minun on pitänyt ihan kirjaimellisesti pysähtyä ja sanoa ääneen itselleni, että “hei, tätä ei tarvitse tehdä juuri nyt, vaan nyt tarvitsee tehdä vain asia x.”
Koen siis olevani parempi priorisoimaan nykyään, kuin verrattuna aikaan ennen omaa lasta. En myöskään stressaa niin paljon tekemättömistä töistä enää, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Täydellisyyteen pyrkiminen lapsiperhearjessa kun kuluttaisi minut äkkiä loppuun. Ennen omaa perhettä oli vaikeampaa olla tyytyväinen omaan “ihan ok” -suoritukseen. Nyt on pakko monesti antaa asioiden mennä vähän niin ja näin - ja ai että miten vapauttavaa se on!
Kun asiat ovat jatkuvasti vaiheessa ja keskeneräisiä, olen oppinut myös välittämään entistä vähemmän muiden mielipiteistä, mitä minusta ajatellaan tai miltä näytän. Saatan olla menossa välillä tahraisessa paidassa, koska en viitsi pestä pyykkiä jonkun pikkutahran takia enää. Kotona riippuvat eripari pimennysverhot läpi kesän ikkunoissa ja ikkunatkin taitaa olla pesemättä… Joulukuusikin näytti jääneen kuistille koko kesäksi, sentään ilman valoja. Entistäkin vähemmän jaksan esittää muita varten jotain, mitä en ole. Energia pitää laittaa siihen mikä on tärkeintä, ja tällä hetkellä se on oma ja perheen hyvinvointi.
Äitien tai kavereiden kesken keskusteluissa tulee helposti vain juteltua siitä, miten kuluttavaa on ollut ja mitenkäs väsyneitä meillä ollaan. Sekin on totta, että jokaisen vanhemman elämään enemmän tai vähemmän kuuluva väsymys tuo esiin välillä myös persoonan huonoimmat puolet. Ehkä vähemmän tulee puhuttua siitä, mitä hyvää lapset ovat tuoneet elämään. Vanhemmaksi tulo vain yksinkertaisesti pakottaa kasvamaan ihmisenä monellakin eri alueella, halusipa sitä tai ei. Ja minulle se viimeisin kasvunpaikka on ollut oppia rennompaa asennetta ja päästämään irti tarpeesta kontrolloida kaikkea ympärillä olevaa. Oppia huomaamaan olennainen ja ottamaan vain ja ainoastaan juuri siitä kiinni. Kiitos Jumalalle! Kiitos myös Joonatanille!
