Olisinpa kenialainen

Viime aikoina mieleni on usein vaeltanut Keniaan ja elämään siellä. Kävimme elokuussa mieheni kotona pitkästä aikaa juhlistamassa avioliittoamme ja tapaamassa perhettä kahden viikon ajan. Monien tarinoiden sijaan, joita kuulin reissun aikana, päätin tällä kertaa kirjoittaa Peter Tabichista, koska hänen tarinansa kuvaa niin hyvin kenialaista elämäntapaa ja sitä, miten olennaisesti muiden auttaminen on siellä osa jokapäiväistä elämää.

Peter Tabichi on 42-vuotias kenialainen fransiskaanimunkki, joka opettaa peruskoulussa matematiikkaa ja fysiikkaa. Hän tuli tunnetuksi vuonna 2019 voitettuaan miljoonan dollarin arvoisen Global Teacher Prize -palkinnon yli 10 000 ehdokkaan joukosta. Tabichi lahjoittaa palkastaan 80 prosenttia oppilaiden auttamiseen, mistä johtuen palkinto on auttanut jo monia ihmisiä.

Ubuntu eli yhteys toisiimme

Minuun on usein vaikuttanut Afrikassa tyypillinen ubuntu-ajattelu, joka on Keniassa luonnollinen osa ihmisten toimintaa. Sen mukaan jokaisen ihmisen moraalinen velvollisuus on huolehtia toisista, eikä ihminen voi toteuttaa itseään riistämällä, pettämällä tai toimimalla epäoikeudenmukaisesti muita kohtaan. Tämä on jotain sellaista, jota haluaisin itse oppia toteuttamaan, mutta kuitenkin joka kerta Keniassa käydessäni huomaan, ettei se kuitenkaan ole minulle luonnollinen tapa toimia, varsinkaan siis ajatus muista huolehtimisesta.

Parin vuoden ajan jälkeen olen päätellyt sen johtuvan ainakin kahdesta eri syystä. Ensinnäkin olen suomalaisena tottunut ajattelemaan yksilökeskeisesti, mistä johtuen aina “tehokkain” vaihtoehto tuntuu olevan se, joka sopii parhaiten omiin suunnitelmiini ja aikatauluihini. Esimerkiksi mieheni veljen auton kyydissä matkustaessa olen nykyään jo tottunut siihen, että matka yleensä katkeaa tai tekee ylimääräisen lenkin, jos seurakuntalainen tai muu tuttava tarvii apua. Haluaisin itse toimia samoin, mutta varsinkin myöhään illalla se usein saa minut myös turhautumaan, koska haluaisin vain päästä perille ja nukkumaan.

Toinen syy, mikä saa ubuntun ehkä tuntumaan todellisuutta vaikeammalta on se, että suomalaisena olen tottunut melko kevyeen ja helppoon elämään. Tästä johtuen pelkäsin ensimmäisten vierailujen aikana, että muut varmasti ajattelevat minun olevan yksinkertaisesti laiska ja jollain tavalla heikko. En ole tottunut heräämään viideltä, tai työskentelemään niin paljon kuin ihmiset esimerkiksi maaseudulla tekevät. Kävin jossain vaiheessa läpi jonkinlaisen identiteettikriisin, koska Suomessa olin tottunut ajattelemaan, että olen ahkera ja huolehdin muista ihmisistä välillä liikaakin. Keniassa kuitenkin helposti koin, etten tee yhtä paljon kuin muut ja samalla en välitä muista ihmisistä samoin kuin muut.

Pois vertailusta

Ajan myötä olen muuttanut hieman ajatteluani siinä, ettei minun tarvi koko ajan verrata itseäni muihin, ja että he hyväksyvät minut näinkin. Lopulta voikin olla hyvin yksilökeskeinen ajatus, jos haluaisin tulla muiden auttamisessa yhtä “tehokkaaksi” kuin joku toinen, koska haluan tuntea itseni hyväksi ihmiseksi. Vaikka tosiasia on, että juuri tätä haluaisin! Nykyään usein mietin sitä, miten paljon minulla olisi resursseja muiden auttamiseen ja miten vähän niillä teen. Mutta samalla mietin yhä enemmän myös sitä, miten yksilökeskeistä elämä on, ja miten voisin tehdä siitä yhteisöllisempää. Ja miten voisin miettiä laajemmin kuin vain oman elämäni tavoitteita.

Tästä voikin olla hyvä palata hetkeksi Peter Tabichiin, kenestä minun alunperin pitikin kertoa. Tabichi on kertonut monissa haastatteluissa hänellä olevan kutsumus opettajaksi, koska hän haluaa vaikuttaa positiivisesti mahdollisiman laajasti ihmisten ja koko yhteiskunnan ja mantereen elämään. Vielä syvemmin hän tietysti elää tätä fransiskaanikutsumuksensa kautta, joka on hänen mukaansa vapauttanut kaiken hänen aikansa muiden auttamiseen.

On kauniisti sanottu, että kutsumus on vapauttanut hänen aikansa muiden käyttöön ja auttamiseen. Se tuo mieleen monia muita vastaavia esimerkkejä joita olen nähnyt, ja samalla ajatuksen siitä, miten voisin itse vapauttaa edes vähän aikaa johonkin hyödylliseen.

En ehkä voi muuttua kenialaiseksi tai alkaa fransiskaanimunkiksi, mutta jokaisessa päivässä on kuitenkin mahdollista vapauttaa edes vähän aikaa muiden, ja samalla tietysti Jumalan käyttöön.