Sairaus, uhka vai mahdollisuus
Tuntuu, että ympärilläni on paljon sairaita ihmisiä, meillä kaikilla on jokin vaiva. Itse olen juuri selvinnyt vatsataudista ja sairastaessa mielen läpi virtasi monenlaisia ajatuksia. Herra, miksi on niin paljon sairauksia, mikä on tämän kaiken pointti, mitä haluat minulle kertoa?
Sairastaessa tuntee oman heikkoutensa, yksi aamu menetin näköni pitkältä tuntuvaksi ajaksi, ehkä 15 sekuntia. Samalla tuntui ihan järkyttävän pahalta, päässä sumeni ja aloin pelätä, että mitähän tässä nyt oikein käy. Istuin lattialla enkä tiennyt mistä lähteä etsimään puhelinta ja mitäs jos en näe niin avun soittaminen paikalle on nykypuhelimilla vaikea tehtävä. Selvisin elävien kirjoihin, mutta oma haavoittuvaisuuteni rävähti tietoisuuteeni.
Sairastaminen antaa perspektiivin omaan jokapäiväiseen arjen tohinaan. Minulla oli kaikkea tärkeää kalenteri täynnä, mutta kappas, yhtäkkiä ei oikeastaan ollutkaan mitään niin mahdottoman tärkeää. Sairaus pakottaa tyytymään siihen todellisuuteen missä elän. Olisi mahdollista lähteä harmittelemaan ja voivottelemaan kaikkea menetettyä, mutta voittoisampi taktiikka lienee nähdä sairastaminen mahdollisuutena. Nyt on aikaa vain olla ja sairastaa Rakastavan Jumalan läsnäolossa. Rukoilla ja nukkua, kärsiä epämukavuutta ja kipua, pitää vain selvitä jotenkin eteenpäin, kunnes tämä on ohi. Muut mieltä askarruttavat asiat jäävät kuin itsestään (pakostakin) vähemmälle merkitykselle. Parannuttuani huomasin elämässäni jotain uutta tyyneyttä, oli helpompi vain olla möllöttää.
Sairaus usein myös pakottaa ulos itsepärjäämisen kovasta kuoresta, on pakko nöyrtyä pyytämään ja vastaanottamaan apua. Avun antaminen ja saaminen on kaunis vaihtokauppa, joka on hyväksi kummankin osapuolen sielulle, tai sillä on se potentiaali oikein otettuna. Avunantaja voi joutua tekemään uhrauksia omien suunnitelmiensa suhteen, mutta lähimmäisen rakkaudesta tehtynä, ele on kaunis Jumalan silmissä ja siitä jää hyvä mieli kaikille. Tilanteen pitkittyessä asiat mutkistuvat ja vaikeutuvat, elämä sairauden kanssa voi koitua hyvin raskaaksi ei vain sairaalle, mutta myös hänen lähimmäisilleen.
Erityisesti kun olo alkaa hieman kohentua, päähän hiipii tietysti myös huono-omatunto tekemättä jäävistä töistä ja muusta ”hyödyllisyydestä, jota voisi maailmalle olla”. Tässäpä on mahdollisuus palata kaiken ytimeen ja muistaa että vain Jumala voi punnita kaiken hyödyllisyyden. Minun ei tarvitse touhulla ja tohinalla oikeuttaa tai ansaita olemassaoloani, Jumala on luonut minut koska iloitsee siitä että olen, sen kummempia suorittamatta. Tietyn tekemättömien töiden aiheuttaman ahdistuksen riman ylittämisen (tai ehkä alittaminen on oikeampi termi 😉) jälkeen, tämäkin putosi oikeaan perspektiiviin: voin nyt pakottaa itseni tekemään jonkun aikaa töitä puolikuntoisena, mutta eihän siitä oikeasti ole mitään hyötyä, nyt on oikein ja kohtuullista levätä.
Tässä joitain ajatuksia lyhyen ja ohimenevän sairauden näkökulmasta. Täysin toinen asia ovat vakavat sairaudet ja sellaiset, jotka jatkuvat pitkään, jopa läpi elämän. Enkä halua missään nimessä vähätellä tai romantisoida sairastamiseen liittyvää inhimillistä kärsimystä. Totuus kuitenkin on, että yleensä murehtimalla ja voivottelemalla ei voi sairastamisen aikaa lyhentää tai pidentää pätkän vertaa, pakko yrittää nähdä siinä jotain toivoa ja merkitystä. Pitkittyneestä kärsimyksestä syntyy tietysti valtava pelko, kuten sanotaan ”ei näe valoa tunnelin päässä”. Uskoa ei voi kasvattaa teoriassa, se tapahtuu aina todellisuuden kautta. Pimeimpinä hetkinä oma kyvyttömyys pakottaa kasvamaan uskossa, ei ole muuta turvaa kuin Jeesus, jota ei häntäkään ehkä selkeästi näe tai koe lähellä. Jeesuksen tie kulki kärsimyksen kautta ylösnousemukseen, niin myös meidän, pienessä ja suuremmassa mittakaavassa. Jumala ei tahdo kärsimystä, mutta sallii sen syistä, jotka vain Hän tietää. Siihen on tyytyminen, kärsimykselle on harvoin löydettävissä inhimillisesti ymmärrettävää selitystä, joka olisi missään tasapainossa koituneen kivun kanssa. Jeesuksen ristinkuoleman hetkellä kaikki oli oikeasti pimeää, vain harva jaksoi uskoa, että tästä voi koitua jotain hyvää. Pitää kuitenkin myös muistaa, että ristillä riippuva Jeesus on luvannut olla kanssamme kärsimyksessä.
Toisille elämään annettu risti on ruumiillisempi, toisille henkisempi, kullekin omanlaisensa. Näyttää myös siltä, että toisille se on kevyempi ja toisille raskaampi, mutta tämänkin voi vain Jumala punnita. Turha alkaa vertailemaan tai kateelliseksi, siitä tulee vain paha mieli ja katkeruus hiipii tunteisiimme kuin varas. Toisaalta joitain elämän kauneimpia ja opettavaisimpia hetkiä olen kokenut seuratessa hyvinkin sairaiden henkilöiden sinnikästä etenemistä elämässä eteenpäin, tyytymistä siihen mitä on, iloa ja kiitollisuutta siitä mitä on.