Äitini on muuttanut vanhusten palvelutaloon. Kaksi ensimmäistä viikkoa on mennyt paremmin kuin kukaan meistä sisaruksista olisi voinut arvata. 89-vuotias äitini on ikäänkuin herännyt eloon. Yksin omassa mökissään hän ei välittänyt vaatteista, sormuksista ja kynsienhoidosta, mutta nyt uudessa kodissaan äiti pyytää minua tuomaan lisää vaatteita ja muita asioita, jotka kertovat siitä, että hän on jälleen vahvasti elämässä kiinni. Äidin herääminen eloon muiden vanhusten keskuudessa on antanut minulle jälleen aihetta miettiä yhteisöllisyyttä, ja kuinka me olemme kaikki (jopa äitini, joka omasta mielestään ei tarvinnut seuraa) tarkoitettu elämään yhteydessä toinen toisiimme.
Korona-vuosien jälkeen ainakin Amerikassa puhuttiin paljon yhteisöjen rakentamisesta. Ihmiset olivat viettäneet niin paljon aikaa yksin, että ”jano” toisten seuraan ja todelliseen, ei virtuaaliseen kohtaamiseen oli suuri. Monet heräsivät myös todellisuuteen siitä kuinka heillä ei ollut yhtään ystävää. Monissa podcasteissa ja muissa ohjelmissa kehoitettiin ihmisiä tekemään aloite yhteisön rakentamiseen. Toivotko itse, että esim. seurakunnassasi olisi enemmän yhteisöllisyyttä? Haluaisitko tutustua ihmisiin kirkossasi, työpaikallasi tai jossain muualla?
Yhteisöllisyyttä voi rakentaa monella eri tapaa. Voimme yksinkertaisesti huomata ihmiset ympärillämme, osoittaa rakkautta toinen toisillemme ja vastaanottaa myös rakkautta muilta ihmisiltä. Voimme kutsua ihmisiä kylään tai vaikkapa aloittaa uusi ryhmä (kirjat, neuletyöt, lautapelit ym. ovat kaikki hyviä syitä kokoontua ja tavata uusia ihmisiä). Meille katolilaisille naisille on saatavilla paljon erilaisia ohjelmia. Englanninkielisiä löytyy ainakin Blessed is She ja Endow-sivuilta. Tärkeää aloitteen tekijälle on toimia ilman odotuksia yhdessä Jumalan kanssa (siis rukoile asian puolesta) ja muistaa, että kaikkein paras tapa saada ihmiset osallistumaan on kutsua heidät henkilökohtaisesti.
Mikä tekee yhteisöstä sitten onnistuneen?
Pyhä Paavi Johannes Paavali II sanoi: “Yhteisö tarvitsee sielun ollakseen todellinen koti ihmisille. Teidän ihmisten täytyy antaa sille tämä sielu”. Koska meidät ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi meillä on mahdollisuus oppia rakastamaan Hänen tavoin. Jumala näkee meidät jokaisen ainutlaatuisena ja kallisarvoisena yksilönä. Kun ihmiset yhteisössä näkevät toinen toisensa tässä valossa, ja pitävät huolta toinen toisistaan on yhteisöllä sielu. Äitini voi hyvin uudessa kodissaan juuri tämän takia. Toisten vanhusten joukossa äiti ei ole enää yksin, mutta samalla hänellä on vahva tunne siitä, että hänet nähdään ja kuullaan yksilönä.
