Tunteista ja kärsimyksestä
Perheemme esikoisen vauvavuosi on lopuillaan. Huomaan, että ajatukseni kääntyvät usein sen alkuun. Synnytyksen jälkeen halusin kovasti nauttia ainutlaatuisista ensiviikoista vauvan kanssa. “Rauhassa pesiminen ja vauvaan tutustuminen” oli ollut harras toiveeni ja odotukseni.
Joaquín Sorolla y Bastida: Äiti (1895). Kuva: Wikimedia Commons
“Tätä aikaa ei koskaan saa takaisin.” “Hän ei tule koskaan enää olemaan näin pieni.” Toivotukset nauttia ihanasta vauvakuplasta kaikuivat korvissani. Samalla itkin paniikissa monta kertaa päivässä. Nukuin vartin pätkissä ja säpsähdin hereille painajaisiin. Kirjasin pakonomaisesti muistiin vauvan syömisiä varmistuakseni, että hän sai riittävästi ruokaa. Pidin vauvaa lähes lakkaamatta sylissä tunteakseni hänen hengityksensä. Ahdistusta paetakseni selasin kännykkää, silloin kun jaksoin. Usein vain tuijotin tyhjyyteen. Sitten vauvaa – yritin painaa mieleeni kaiken, pienet ilmeet ja tuhinat, kylläisen raukeuden, hennot hiushaituvat ja pitkät kauniit ripset. “Hän ei tule koskaan enää olemaan näin pieni.” Onneksi! Vauvamme kasvoi reippaasti, kuten kuuluukin, ja kaikki meni hyvin. Huolehdin turhaan.
Pilasinko nuo ainutkertaiset ensiviikot? Mitä oikein tapahtui?
Murehtiminen on aina ollut minulle luontaista. Synnytyksen jälkeinen ahdistuneisuus oli kuitenkin jotain aivan ennenkokematonta. Ulkopuolisen silmin kaikki oli hyvin. Kyllä, kaikki oli uutta ja uusi perhearki etsi tovin uomiaan. Mutta kaikki oli hyvin. Minusta silti tuntui kuin hetkenä minä hyvänsä – jos vain tekisin yhden väärän liikkeen – koko maailma hajoaisi sirpaleiksi.
Ihmisen keho ja mieli ovat paljon syvällisemmässä yhteydessä kuin olin osannut ajatella. Synnytyksen jälkeen keho käy läpi valtavat hormonaaliset muutokset, joilla voi olla musertava vaikutus mielialaan ja tapaan nähdä maailmaa. Ei ole ollenkaan harvinaista, että uusi äiti viettää ensimmäiset viikot ihanan, toivotun vauvansa kanssa lohduttomien itkunpuuskien vallassa. On myös yleistä kokea tästä syyllisyyttä – minunhan kuuluisi nauttia tästä.
Olen kipuillut uskonelämässä vähän samanlaisten ajatusten kanssa: eikö minun kuuluisi olla iloisempi, luottavaisempi, kantaa arkiset kärsimykseni kevyesti? Kuitenkin huolestuneisuus ja ahdistus valtaavat minut kovin helposti. Mitä se kertoo sieluni ja uskoni tilasta? Onhan niin, että jos vain katsoisin asioita Jeesuksen silmin näkisin, että kaikki on hyvin.
Ajatus, että jotain tunnetta – tässä tapauksessa huolta ja ahdistusta – ei kuuluisi tuntea, tuo mukanaan häpeää ja syyllisyydentuntoa. Samalla tunne ei ole sen enempää oman tahdon kuin järjenkään alaisuudessa. Vaikka omaan tunne-elämään voikin pitkällä tähtäimellä vaikuttaa, on hetkiä kun vaikea tunne tulee annettuna. Se nousee jostain kehon syvyyksistä ja värittää kaiken kokemuksen, halusi tai ei, oli sillä sitten mitään tekemistä kehon ja mielen ulkopuolisen todellisuuden kanssa tai ei. Synnytyksen jälkeiset viikot todistivat tästä ainutlaatuisella tarkkuudella. Tällöin tunteet vertautuvat ehkä parhaiten fyysiseen kipuun – ne on vain kestettävä läpi.
Uskomme ei lupaa, että vapautuisimme tässä elämässä kärsimyksestä. Mutta Jeesuksen esimerkki osoittaa, että kärsimyksellä on merkitystä, eikä sen tarvitse tuhota meitä eikä sitä hyvää, mitä meille on kärsimyksen keskelläkin annettu.
Itku, ahdistus ja unettomuus eivät tahranneet vauvani ensiviikkojen valtavaa arvoa, eivätkä hyviä hetkiä. Vauvalle laulamista ja lepertelyä, sylikkäin torkkumista, kaikkia niitä kauniita vastasyntyneen yksityiskohtia, joita yritin painaa lähtemättömästi muistiin. Joskus lauluni oli kenties väkinäistä taistellessani väsymystä ja ahdistusta vastaan. Mutta laulu rauhoitti vauvaa yhtä lailla. En pilannut vauvani ensiviikkoja, vaan voin muistella niitä kaikkinensa lämmöllä ja kiitollisuudella.
Olen vähemmän varma siitä, miten suhtautua vaikeisiin tunteisiin uskonelämässä. Mikä ylipäätään on tunteiden rooli kristinuskossa? Onko jokin tunne – ilo, suru, ahdistus – hyvän tai huonon uskovan merkki? Ajatus tuntuu väärältä, silti vaikkapa ilon ja rauhan merkitystä kristityn elämässä korostetaan. Vai voivatko nämäkin olla läsnä vaikeammista tunteista huolimatta, tai ne sisäänsä sulkien?
