Kahden maan kansalainen
Terveisiä Teneriffalta! Olen täällä perheeni+ kanssa vuotuisella syyslomareissulla Suomen harmautta paossa. Meitä on yksi poppoollinen vanhuksia, keski-ikäisiä ja lapsia. Meno on aika erilaista kuin oma elämäni ja miten itse lomailisin. Ihana saada olla osallisena hiekkakakkujen leivonnassa, kaikenmoisissa hupsuissa uima-aktiviteeteissa, päästä vesipuistoon jne. Ennen kaikkea saada ihailla lasten intoa ja olla siitä osallisena, katsoa heidän nauravia ja innostuneita silmiään. Josko sitten paljon mutinaa ja nahisteluakin. Jäähän aikaa myös tehdä omia juttuja kuten meressä uimista ja Messussa käyntiä. Pääsin myös pitkästä aikaa lenkille veljeni kanssa.
Oma arkinen elämäni on ihan miellekästä tällä hetkellä, enkä välttämättä olisi lainkaan halunnut lomalle lähteä. Kivoja projektejakin meneilään kuten piispanvihkimysmessua varten kuoroa. Saapuminen tänne turistirysään olikin aikamoinen shokki. Ympärillä on paljon asioita joita en koe niin omakseni: kaupppoja, rannalla makoilua yms. Haluaisin mielummin matkoilla kiertää, nähdä ja kokea jotain ”aitoa”, käydä luonnonkauniissa paikoissa, oppia ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja ja erityisesti kasvaa sen kautta Jumalan tuntemisessa. Teneriffan aurinkoranta on täysin turisteja varten muotoutunut oma ekologinen lokeronsa: vaaleanpunaiset möhömahaiset turistit etsivät liian vähissä vaatteissa olutta, ruokaa, löhöilyä ja muuta viihdettä. En oikein sovi tähän lokeroon, joten ehkä tämä onkin paras kulttuuri-immersio! Oppia ymmärtämään, että tämä on suurimmalle osalle länsimaalaisista näkemys lomailusta parhaimmillaan. Ja onhan täällä toden totta mieluisa sää, mielenkiintoista geologiaa katsottavana, hyvää ruokaa ja oikeasti nautinhan minä myös vauhdikkaista vesiliukumäistä vaikka jotenkin paheksuen suhtaudunkin moisiin ihmisen rakentamiin ”viihdekeskuksiin”. Lasten kanssa tietysti kivointa kiertää mäkiä, mutta ehtiihän siinä sivussa sitten jokusen aikuistenkin mäen laskea kun kerran puistoon on tullut. En tiedä mistä moinen väärä paheksunnan asenne minuun sitten periytynytkin, mutta eihän se hyvä ole ja aika kasvaa ulos.
Nukun isin ja äidin olohuoneessa ja tänne pöllähtää iso lauma muksuja aamulla aikaisin aamupalalle, joten omasta aamurukouksesta jne. rutiineista on turha haaveilla. Hyvä niin, antaa elämän viedä, saa vain keskittyä siihen mitä juuri nyt tuo mukanaan, läsnäolemiseen. Vaihtoehtoisesti voisi kaivata jotain mitä ei ole, kuten niitä omia rutiineja. Tärkeitähän ne ovatkin, omalla paikallaan ja tuleehan tästä kieltämättä vähän erilainen viikko Ignatiaanisiin harjoituksiini.
Ehkä suurin henkinen oppitunti tämä on kuitenkin koska loma ei toimi ”minun ehdoillani”. Olisikohan tämä miltä Johanneksen evankeliumin 21:18 (kun olet vanha joku muu vyöttää sinut ja menet minne et tahtoisi) näyttää minun elämässä. ”Haaste” ei ole niin glamorous kuin ajattelin: jotain vaikeaa ja Jumalan ihmeen kautta elämääni tullutta ”selkeästi apostolista kärsimystä”. Totta on kuitenkin, että olen tottunut hyvin itsekkääseen elämään: säätämään oman aikatauluni ja menemiseni ja tulemiseni, myös karitatiivinen työ johon osallistun on aina mihin ”minä luulen Jumalan minun kutsuvan” - minun ehdoillani. Toivottavasti olen jotenkin kykenyt Pyhän Hengen johdatusta asioiden ”valinnassa” noudattamaan, mutta monella lailla itsekästä kuitenkin. Täällä saa muovautua muiden ohjelmaan, vaikka sitten ”omillekin jutuille” on aikaa. Messuun pääseminen on uudella tavalla ”luksusta”, koska se ”maksaa”, joudun sen takia sanomaan ei jollekin muulle kivalle porukalla tehtävälle aktiviteetille.
Turistirysä shokista päästyäni pystyin myös ainakin lähes koko sielustani nauttimaan kaikesta hyvästä ja kauniista täällä, erityisesti lämpimässä meressä uinnista auringonpaisteessa. Ruusukko toimii juuri sopivasti aikaa mittaamaan ”loman tarkkuudella” eli ei niin väliä. Aallot tuovat menoon vähän haastetta, ettei ala pitkästyttää. Jumala on tämän kaiken meitä varten luonut. Juuri sopivasti hot spot tuohon Afrikan rannikolle, että Hänen lapsensa pääsevät itseään grillaamaan pakoon harmaantuvaa syksyä ja räntäsadetta.
Kiitos Jumalalle ihanasta lomasta!! Ja että olet antanut minulle ihanan äidin ja isin ja perheen. Ja laajennuksenkin siihen. Kiitos Taivaallisesta Äidistä, Isistä ja Pyhäinyhteydestä. Huomenna on isänpäivä ja juuri saimme kaikkien pyhien juhlan juhlittua, niin se menee. Kiva myös palata Suomeen ja arkeen. Vähän ruskeampana, laulamisellekin jäi aikaa eli ehken siinäkään jäänyt ihan kamalasti jälkeen Piispanvihkimysmessua silmällä (tai korvalla) pitäen. Vielä pari viikkoa aikaa! Kaikille lukijoillekin tiedoksi, että olemme olleet Suomessa vailla piispaa liian kauan ja nyt vihdoin ja viimein Isä Raimo ollaan vihkimässä piispaksi. Johanneksen kirkossa Helsingissä 25.11 klo 11:00. Tämä ei kaiken todennäköisyyden mukaan tule tapahtumaan uusiksi useisiin vuosikymmeniin, eli kannattaa tulla paikalle.