Armon muistelua

Yksi lempi papeistani on isä Columbus, jota en siis ole koskaan tavannut, mutta jota arvostan kovasti. Hänen kauttaan olen saanut ymmärrystä ja armoa palata pala palalta Jumalan luokse jokapäiväisessä elämässäni. Eräässä videossaan hän mainitsi, että saamme ammentaa lisää armoa aina palatessamme mielessämme Jumalan elämässämme tekemiin ihmeisiin, ja jaamme tätä armoa eteenpäin kertoassamme niitä toisille.

Luonnollisesti palasin mielessäni siihen hetkeen, kun Jeesus puhui minulle, ja josta olen jo kerran lyhyesti kirjoittanut.

“Iiris, miksi luovutat niin helposti?”

Muistan ilon Hänen äänessään, kuin miehen, joka puhuu naurahtaen. Muistan läsnäolon, joka oli minussa ja kaikkialla, muistan sen äkillisen yllätyksen, kun Hänen Äänensä ilmestyi kuin salamana taivaalta, kuten viimeksi kuvailin. Ääni oli kuin ajatusten ja kuulon yhdistelmä - se oli molempia, eikä kuitenkaan kumpaakaan. Se oli jotain täysin muuta.

Tapahtumaa pohtiessani minulle korostui, ettei Hän tuominnut minua, vaikka suoritukseni ei ollut 10/10. Tuskin olin lukenut kahta minuuttiakaan, kun olin jo nousemassa laittamaan Raamattua takaisin hyllyyn! Silti Hän iloitsi minusta.

Ensimmäisessä lankeemuksessa Jumala varoitti Aatamia ja Eevaa, etteivät he saa syödä hyvän- ja pahan tiedon puusta, koska sen seuraksesta kuolee. (“Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.”). Olet kuoleman oma. Ja Jumalan varoitus on edelleen sama: Äläkää tehkö syntiä, koska kuolette, olette kuoleman omia. Minulle se oli mielen avautumisen hetki, koska olin aina pelännyt Raamatussa Jeesuksen tuomion sanoja, minkä vuoksi karkasin nuorena ymmärtämättömänä Jumalan rakkautta. Tuomio tuntui väsitämättömältä, vaikka totuus olikin päinvastainen: Pelastus on varma sille, joka kestää uskossaan ja teoissaan loppuun asti.

Paholainen sen sijaan syyttää meitä, ja muistan erityisen hyvin yhden kerran, kun hän houkutteli minua tekemään yhden synnin, “koska se on hauskaa” - ja johon lankesin. “Katso nyt mitä teit!” Taisivat olla sanat, jotka hän lausui heti lankeemukseni perään. Seurauksena juoksin samantien ripille.

Ehkä tuon tämän esimerkin esille, koska Jumala käsittelee meitä hyvin eri tavalla. Hän varoittaa ja kieltää, kertoo vaaran merkeistä samalla kunnioittaen vapauttamme. Salliessamme sen, Hän johdattaa meidät vaarojen lävitse, varjelee askeleemme ja antaa armoa elää täyttä elämää, joka löytyy vain Hänestä. Langetessamme Hän armahtaa ja ottaa meidät jälleen armon syleilyynsä.

Olen huomannut omalta osaltani, että helposti lankeaminen tarkoittaa usein sitä, etten ole rukoillut tai käynyt messussa tarpeeksi. Tämä tarkoittaa, etten ole viipynyt siellä, mistä voisin ammentaa elämän vettä. Jumala antaa avokätisesti voimia jaksaa, mutta Hän haluaa meidän pyytävän sitä vapaasta tahdostamme, ja että tekisimme sen omasta halustamme. Olen siis alkanut miettimään, miten aion menetellä huomatessani lipsahtelevan pois Jumalan läsnäolosta ja paheiden yrittäessä ottaa valtaa sielussani. Miten voisin ennakoida tulevia haasteiden hetkiä, etteivät ne ota valtaa minusta? Miten voisin parhaiten palata takaisin Jumalan luokse, kun huomaan eksyneeni itsekeskeisyyteen ja mukavuudenhaluisuuteen? Jätän kysymykset avonaisiksi, ja suuntaan katseeni jälleen Häneen, jolta löytyy kaikki voima saattaa päätökseen aloittamansa työ.

Previous
Previous

Pyhä vuosi 2025

Next
Next

I am here to adore