Vainajienpäivä - muistutus ikuisesta yhteydestä
Vainajienpäivää (All Souls Day) vietetään universaalin katolisen kirkkokalenterin mukaan 2.11, Pyhäinpäivän jälkeisenä päivänä. Tämä päivä antaa meille tilaisuuden muistaa poismenneitä lähimmäisiämme erityisellä tavalla, miettiä miten he ovat vielä osa elämäämme, ja mitä tämä kaikki merkitsee meille, jotka olemme vielä täällä maan päällä.
Pyhäinyhteys (Communion of Saints) on osa katolista teologiaa. Sen mukaan me kaikki sekä täällä maan päällä, taivaassa että kiirastulessa olemme yhteydessä toinen toisiimme. Voimme rukoilla toinen toistemme puolesta. Tämän näkemyksen mukaan elämän ja kuoleman välillä on kuvainnollisesti seinän sijaan virtaava joki: emme näe toisiamme, mutta olemme silti yhteydessä toinen toisiimme. Tämä heijastuu monissa katolilaisissa perinteissä. Kuolema on luonnollinen osa arkipäivää, ja poismenneet lähimmäiset ovat läsnä myös kuoleman jälkeen.
Irlantilaiset hautajaiset olivat minulle suomalaisena mielenkiintoinen kokemus (Kokemuksia Irlannista kirjoitukseni tässä ). Hautajaisseremonia on Irlannissa usein osa tavallista sunnuntaimessua, ja niinpä ei ollut ollenkaan harvinaista nähdä arkku alttarin edessä, kun menimme sunnuntaina kirkkoon. Näinä päivinä kirkko oli yleensä niin täynnä, että osan ihmisistä täytyi seisoa ulkona. Paikanpäällä olivat perheenjäsenten ja ystävien lisäksi ihan kuka vain, joka tunsi vainajan. Osallistuminen hautajaisiin on Irlannissa kunnianosoitus kuolleelle ihmiselle ja hänen elämälleen. Perinteisesti irlantilaisia hautajaisia edeltää ”Wake”, jossa kokoonnutaan muistelemaan vainajaa ja juhlimaan hänen elämäänsä ja syntymää iankaikkiseen elämään. Juhlintaan kuuluu usein ruoan lisäksi irlantilainen musiikki, runonlausunta ja joskus myös tanssi.
Minulle on erityisesti jäänyt mieleen sunnuntaimessu, joka oli samalla nuoren minun ikäisen äidin hautajaiset. Isä ja kolme pientä lasta istuivat eturivissä - ja kirkko oli aivan täynnä. Messusta lähdettyämme pidin omien lasteni käsistä erityisen tiukasti kiinni. Keskellä tavallista sunnuntaipäivää olin saanut muistutuksen elämän lyhyydestä ja arvaamattomuudesta. Vietimme lopunpäivää yhdessä, hetkessä eläen, ilman murheita ja huolia.
Kun isäni kuoli kahdeksan vuotta sitten, kosketti kuolema minua henkilökohtaisesti. Isäni oli viisas ja lempeä mies, ja hänen positiivisuutensa ja avara maailmankatsomuksensa vaikuttaa minun ja sisarieni elämään vielä tänäkin päivänä. Isä on vielä osa jokaista päivääni vaikka en näekään häntä. Joskus kävellessäni jyrkkää mäkeä ylös muistan kuinka isäni aina valitsi portaat hissin sijaan, eikä isot sairaudetkaan lannistaneet hänen positiivista elämänasennettaan. Omistan oman fyysisen ponnistukseni mäen päälle isälleni, ja pyydän häntä auttamaan äitiäni pärjäämään seuraavan kylmän talven puulämmitteissä mökissään.
Vainajien päivänä meidän perhe muistaa erityisellä tavalla isäni lisäksi Aisling-tytärtämme, mieheni isoäitiä ja muita poismenneitä lähimmäisiämme. Laitamme heidän kuviaan esille ja sytytämme kynttilät heidän muistolleen. Illallista syödessämme kerromme heistä mieleen jääneitä tarinoita. Joissakin maissa esim. Meksikossa vainajien päivä on suuri tapahtuma. Silloin käydään hautausmailla ja rakennetaan kotialttareita, joihin kuuluu kuolleiden lähimmäisten kuvien lisäksi heille kuuluneita esineitä ja heidän lempiruokiaan. Päivään kuuluvat yleensä ruoka, musiikki ja yhdessäolo.
Katolilaiset kuolemaan liittyvät perinteet auttavat pitämään kuoleman luonnollisena osana elämää, ja muistamaan, että kuolemaan liittyy surun lisäksi myös toivo ja ilo. Kun vainajien päivänä muistelemme poismenneitä lähimmäisiämme, muistamme samalla myös oman kuolevaisuutemme. Taivaallinen elämä ja ikuinen yhteys lähimmäisiin, ”virtaava joki”, ovat ikuista, mutta täällä maan päällä olemme vain matkalla, niin kuin Pyhä Lisieux’n Teresa sanoi: ”Maailma ei ole kotisi vaan laivasi”. Mikä muu tieto auttaisi meitä ihmisiä pitämään asiat paremmin elämässämme tärkeysjärjestyksessä?