Rakkaus: ihastumista ja omistamista?

Rakkaus lienee yksi ihmiskuntaa eniten inspiroineista ja mieltä askarruttaneista asioista. Minä en ole poikkeus, vaan usein mietin mielessäni miten rakastaa parhaiten erilaisissa elämäntilanteissa. Mielen lisäksi mukana ovat sydän ja tunteet. Erityisesti tunteet heittelevät meitä kun kyseessä on romanttinen rakkaus, mutta myös toverillinen ystävyys tuo usein elämäämme tilaisuuksia valita pyhittymisen tie tai jotain muuta. Rakkautta on siis monenlaista, esimerkiksi C.S. Lewisin kirja "Neljä rakkautta" kuvailee niitä ansiokkaasta Kristillisessä kontekstissa.

Entä miten seilata rakkauden tietä tunteiden myrskyssä? Jumala on rakkaus, joten rakkauden tie lienee aina se joka vie meitä kohti Jumalaa. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, joten lähdetään pureutumaan asiaan esimerkin avulla. Istun kirkossa odottamassa Messua ja eteeni istuu valtavan hyvännäköinen mies/nainen, jonka läsnäolo aiheuttaa minussa jonkinlaisen ihastumis-reaktion. Mitä teen? Otetaan kaksi jotenkin ääripäitä edustavaa tapausta:

Tapaus A) Puritaani

Siirryn jonnekin, jossa en missään nimessä näe tätä ihmistä. Messussa haluan keskittyä vain Jumalaan ja Jeesuksen uhriin, enkä halua tämän henkilön vievän yhtään tästä huomiosta. Pelkään loukkaavani Jumalaa antautumalla maallisille tunteilleni ja potentiaalisesti joutuvani turhaan kiusaukseen.

Tapaus B) Tuulen viemää

Sielussani herää jokin aivan ihana kutkuttava tunne ja olen vakuuttunut, että Jumala on tuonut henkilön eteeni täysin tarkoituksella. Mielessäni huudan Hallelujah, nautin ihastumisen tunteesta täydestä sielustani ja annan ajatusteni lentää rajatta minne kulkevatkin. Messuun osallistun siltä osin kuin huomiota liikenee, ehtiihän sitä Messuun muinakin aikoina.

Totuus lienee jossain näiden välissä, mutta kumpikaan ääripäistäkään ei liene täysin tuulesta temmattu. Meissä kaikissa asunee palanen kumpaakin ja olisi varmaan tervettä tunnistaa, että kumpikin käyttäytymismalli lienevät haitallisia ihmisprojektimme optimille kasvulle Jumalan yhteydessä. Tämän tyyppiset tilanteet voivat olla hyviä tilaisuuksia opetella "luonnollisen ja henkisen minäni yhdistämistä”, jos nyt tällainen dualistinen katsontakanta on millään tavoin hyödyllinen. Koko ruumis-sielu-henki operaatiomme on Jumalalle mieleen emmekä saa ylikorostaa mitään osa-aluetta.

Tunteemme ovat Jumalan luomia ja niillä on oma tarkoituksensa ja paikkansa. Meille on hyväksi kuunnella niitä ja antaa niiden opastaa meitä maallisella polullamme. Toisaalta tunteemme voivat sokaista meidät näkemästä mikä on oikeasti hyvää ja kaunista, ja siten ohjailla väärille reiteille. Sielunvihollisella on valtaa tunteistamme, mutta tahto on kiusaus-vapaata aluetta. Ainakin omassa elämässäni olen huomannut, että pienen pienikin asia voi välillä aiheuttaa täysin suhteettoman suuren tunteiden hyökyaallon. Asian järkeistäminen, ”askel ulospäin” rauhoittaa ja auttaa näkemään, että hyökyaalto onkin vesilasissa. Toisinaan myrsky vie voiton. Tunteiden tukahduttaminen väärästä syystä lienee vielä vaarallisempaa kuin aaltojen mukaan antautuminen. Itse näen, tai siis olen kokenut asian niin, että Jumalalla on loppumaton kyky armahtaa ja antaa anteeksi, parantaa rikki mennyt hölmön-antautuva naisen sydämeni. Vaihtoehtoisesti voisin lukita sydämeni suojaisaan rauta kuoreen, mutta sinne se sitten tukahtuisi Jumalan armon säteiltä piilossa. Tässä tapauksessa Jumalan työkalut lienevät rajoitetummat, Hän ei pakota rakkauttaan kenellekään vaan arvostaa vapaata tahtoamme enemmän kuin osaamme ymmärtää. Vuosi vuodelta olen tullut hämmentyneemmäksi vapautemme rajattomuudesta, koskemattomuudesta ja pyhyydestä Jumalan silmissä. Tyhmillä teoillamme satutamme itseämme ja siten Jumalaa, mutta Hän kaitsee, luottaa ja odottaa. Äiti Maria opettaa kärsivällisesti miten olla Herran palvelijatar, miten pelotta syöksyä kohti elämäämme ilmaantuvia iloja- ja suruja ja luottaa rakastavaan Isäämme lapsen tavoin.

No mitä sitten ajatella niistä esimerkin ihastumisen tunteista, joita ihmisprojektimme tuottaa? Miten osata tunnistaa ja ottaa vastaan niiden kauneus muttei antaa niiden viedä huomiotamme väärille teille? Kyseessä ei taida olla pelkkää biologiaa ja kemiaa, vaikka tiede välillä ”rakastumisen” kaikenlaisiin hormoneihin ja hajuihin pyrkiikin typistämään. Kyseessä täytyy olla jotain paljon suurempaa ja kauniimpaa, Jumalallista. Toisaalta me kaikki tiedämme, että rakkaus on paljon enemmän kuin ihastuminen: "Toisen hyvään pyrkimistä hänen omista lähtökohdistaan". Rakkautta ei voi pakottaa, se on olemassa vain siinä määrin kuin sitä jaetaan. Sen suuruus riippuu antajasta, mutta ehkä vielä suuremmissa määrin "kohteen" halukkuudesta/kyvykkyydestä ottaa se vastaan. Ihastuminen voi olla kovinkin yksipuolista ja itsekästä, onko se siis rakkautta? Tiedämme myös, että rakkaus ei kuole, vaikka ihastumisen pehmeät tunteet katoavatkin aika ajoin. Toisaalta olen konkreettisesti ”ihastunut” myös Jumalaan ja uskon että nämä ovat osa Jumalan rakkauden osoitusta minua kohtaan. Jumalaan ihastuminen rukouksessa on kuitenkin hieman erilaista kuin omien luonnollisten ärsykkeiden seuraaminen, vaikka Hän voi olla tunteiden lähde kummassakin tapauksessa. Rukouksessa "oikeilla raiteilla pysyminen" on melko yksinkertaista, tässä ruumiillisessa todellisuudessa haastavampaa. Varsinkin kun elokuvat ja muu kulttuuri ovat luultavasti istuttaneet päähämme kaikenlaisia epäedullisia mielikuvia ja unelmia ”rakkaudesta” – siis siitä irvikuvasta, jota Hollywood rummuttaa. Ihmisessä on Jumalallisen kaunista henki ja sielu, mutta myös ruumis. Me olemme ruumiillisia olentoja, Jeesuskin oli, eikä mielestäni pitäisi väärien reittien pelossa tukahduttaa sitä kauneutta, joka sisältyy ruumiiseen. Tai siis ihmiskehoon, mikäli ruumis antaa ymmärtää, että kyseessä on kuollut yksilö. Pelkän kehon lisäksi tähän ihmisen ulkoiseen olemukseen voidaan lukea tärkeinä osina paljon muutakin: puhetapa, nauru, eleet, ja niin edelleen. Juuri näihin koen itse usein ihastuvani ennemmin kuin kohteeseen joka täyttää listan "hyvännäköisyys" kriteereitä.

Miten tässä ihastumisen tunteiden seurailussa sitten voi mennä vikaan? Itse tunnistan ainakin kaksi tapaa. Toinen on liian sensuellien ajatusten kehittely, ja toinen liika ”omistamisen” halu. Sen sijaan että näkisin toisen ihmisen kauniina Luojan luomuksena, alan käyttää häntä omien päämäärieni saavuttamiseksi. Ensimmäisessä tapauksessa käytän toista ihmistä omien ruumiillisten mielihalujeni raaka-aineena. Olisiko toisessa tapauksessa niin, että haluan ”omistaa” ihastumisen ihanat tunteet ja hallita niitä. En pysty näkemään niitä lahjana, jonka Jumala on minulle antanut ja kiittämään niistä, vaan haluan kontrolloida ja estää niiden poistumisen. Kahlitsemalla ihmisen ”itselleni” (parisuhde) voisin sitten olla onnellinen ja leijailla "rakkauden" siivillä lopun elämäni. Kumpaankaan suuntaan liian pitkälle leijailevat unelmat eivät liene Jumalalle mieleen ja haavoittavat meitä.

Vastaus otsikon kysymykseen lienee siis, että ihastuminen on osa rakkautta. Tunteet ovat hyvä asia! Jumalan lahja meille ruumiillisille olennoille täällä maan päällä ja siitä on hyvä nauttia oikeissa mittasuhteissa. Rakkaus on tietysti valtavasti suurempi asia kuin ihastuminen, eikä ihastumisen tunteiden perässä hillittömästi juoksentelu luultavasti koskaan johda oikean rakkauden kehittymiseen/kasvamiseen. Omistaminen, tai ehkä paremmin ilmaistuna omistautuminen, ovat myös hyvin tärkeä osa rakkautta. Avioliitossa omistamme toistemme ruumiit ja sielut toisillemme yhteisenä ”antautumisena”. Väärin mennyt ”omistuksen halu” johtaa kontrolloimisen tarpeeseen ja/tai mustasukkaisuuteen, ja on oikean – ihmisen vapautta arvostavan – rakkauden vihollinen.