Muutos - uhka vai mahdollisuus

Elämä on jatkuvaa muutosta ja siksi miten suhtaudumme muutoksiin on tärkeää. Itselleni rysähti pääsiäisen aikoihin monenlaisia suuria muutoksia elämääni ja olen ihmeissäni seurannut miten niihin suhtaudun. ”Sain mitä halusin” eli muutokset olivat sellaisia joita olin toivonut ja rukoillut elämääni, mutta silti muutokset aiheuttavat minussa hentoista vastarintaa. Tämä jollain tavoin estää minua iloitsemasta ja nauttimasta näistä uusista asioista täysillä. Voisinko oppia keskittymään tähän hetkeen, luottamaan Jumalan hyvyyteen ja johdatukseen, ja lopettaa jatkuvan riskiarvioinnin tekeminen ja uhkien etsiminen? Aivan kaikki yksityiskohdat eivät tietenkään menneet tai mene juuri niin kuin haluan, mutta näiden pienten asioiden ei saisi antaa tulla keskiöön, vaan katsoa kokonaisuutta ja Marian tavoin kiittää Jumalaa niistä suurista asioista joita Jumala on minun elämääni tuonut. Pelotta ottaa asiat vastaan mahdollisuuksina palvella Herraa uudella tavoin elämälläni.

Miksi suhtaudumme muutoksiin niin helposti varauksella? Tuttu on turvallista, sanotaan. Siinä lienee totta toinen puoli. Tutuissa asioissa olemme tottuneet kokemaan Jumalan läsnäolon, mutta muutoksen aikana sielussa on välttämättä jonkinlainen uudelleen järjestelyn aika emmekä tiedä mitä on tulossa. Epävarmuus koetaan uhkana, vanhasta on vaikea luopua. Tämä on luonnollista, ja henkilökohtaiset ominaisuutemme varmasti vaikuttavat siihen miten suhtaudumme tulevaan, mutta itse koen että kyse on lopulta luottamukseni vankkuudesta Jumalaan. Herra varmasti haluaa kuulla sydämeni tarinoita ja koitan hyvät, pahat ja kaiken muunkin Hänen eteensä tuoda, enkä luule Hänen odottavan minulta pyhimyksen kaltaista reagointia, mutta uskon että hyvään keskittyminen on voittoisampi etenemistaktiikka kuin peloissa ja kyseenalaistamisessa vellominen. Sopeutuminen uusiin asioihin vie myös henkisiä ja ruumiillisia voimavaroja, joka pitäisi osata myöntää ja olla itselleen armollinen sen suhteen. Harvoin olemme täysin valmiita vastaanottamaan muutosta vaikka niin luulisimme.

Tilanne on samantyyppinen kuin apostoleilla pääsiäisenä. Jeesus oli heille tulevista muutoksista kertonut, ja Hän oli heidät niiden vastaanottamiseen valmistanut riittävästi. Raamattu kertoo, ettei transitio lihaksitulleen Jeesuksen kanssa elämisestä ylösnousseen Kristuksen kanssa elämiseen kuitenkaan mennyt apostoleiltakaan kuin Trömsöössä. Siihen liittyi paljon hapuilua ja uuden oppimista, lukittuja ovia ja epäilyjä, kalastusta ja ylenpalttisen kirkkauden kokemista. Jeesus luotti opetuslapsiinsa ja tulevaan, vaikka uskoisin opetuslasten subjektiivisen näkemyksen asiaan olleen dramaattisesti erilainen. On parempi että Hän meni, jotta Pyhä Henki voisi tulla, ja suurempi vastuu siirtyä opetuslasten harteille. Suurempi vastuu tuo mukanaan epämukavuutta, mutta myös mahdollisuuden palvella ”suuremmin”. Pitäisi aina muistaa tämä, että Herra ei jätä palkitsematta uskollisuutta ja sitä joka avokätisesti antaa vähästään kustannuksia laskematta. Ehkä maanpäällä, ehkä Taivaassa. Antaminen on lopulta autuaampaa kuin itselleen rohmuaminen.

Aloitin juuri uuden työn, jonka uskon Jumalan tiputtaneen syliini. Rukoilin asian puolesta kauan sitten hanakastikin, mutta sitten lopetin, joten muutos tuli vähän yllättäen, ei ollut ”pako vanhasta” vaan harkinnan jälkeen tehty päätös kahden hyvän välillä. Tämä on enemmän kyseenalaistamista herättävä asetelma kuin suora ”rukous vastaus” epämieluisaan elämän tilanteeseen. Uudet työtehtävät ovat mielenkiintoisia ja olen innostunut, työ tulee varmasti olemaan minulle suuri siunaus, mutta entiseen verrattuna siihen menee päivästäni kauemman aikaa. Pitkä aamurukoukseni, johon olin niin kovin mieltynyt jää nyt vähemmälle ja se harmittaa, ehkä jopa pelottaa. Miten nyt elää Jeesuksen kanssa tässä uudessa tilanteessa? Katsoa taaksepäin ja märehtiä että josko kuitenkin tuli tehtyä väärä valinta? Tässä tapauksessa olen vielä kohtuu varma, että muutos oli Jumalan tahdon mukainen, mutta vaikkei olisikaan, on silti harvoin hyödyksi katsoa taaksepäin ja surkutella. Ehkä vain koitan luottaa Häneen, elää päivän kerrallaan keskittyen tähän hetkeen ja asioihin joita siihen kulloinkin osuu. Luottaa, että se on Hänen hyvä tahtonsa. Jos ei ole, niin jättää vastuu korjausliikkeistä Hänen kaitselmuksensa varaan.

Koomisinta tässä lienee, että useimmat meistä hanakasti rukoilevat muutoksen puolesta. Haluamme muutoksia, mutta kun ne sitten tapahtuvat, olemme hämillämme ja nurina jatkuu. Onneksi en ole Jumalan asemassa kuuntelemassa tätä iänikuista nurinaa. Teki sitten niin tai näin, aina on jotenkin väärinpäin. Pohdin tätä myös kehittelemäni jäätelö-teorian kautta… näin se menee: rukoilen vaniljajäätelön puolesta. Elämäni ei ole kivaa ilman jäätelöä ja lopulta saan stracciatella jäätelöä. Voivottelen, ettei asiat menneet niin kuin minä halua, enkä tajua, että erona on vain pienet suklaamurut. Ehkä ne suklaamurut eivät olekaan se ongelma, vaan ettei asiat menneet juuri niin kuin Minä haluan. Lopulta ehkä totean, että stracciatella oli parempaa kuin pyytämäni vanilja, Jumala kyllä tuntee tarpeemme, mutta se että asia voisi näinkin mennä ei ollut edes vaihtoehtona tajutessani tarjolla olevan stracciatellaa ja oletettu pettymys. Mikä minua vaivaa? Kontrolloinnin tarve, ylpeys, kapea-katseisuus, jotain sellaista. Ei sillä väliä. Ensi kerralla koitan sitten ottaa sen jäätelön vastaan hieman eri asenteelle, vaikka jotain niinkin monimutkaista kuin Kiitos Rakas Jeesus.