Kannattaako pahuudella leikkiä

Ihmiset valmistautuvat Halloweenin viettoon. Siis All Hallows Eve, Pyhäinpäivän aatto. Suomessa lapset eivät P-Amerikkalaisen perinteen mukaan kierrä talosta taloon pukeutuneina ”kuolleiksi” keräillen karkkeja. Meillä sama riitti on liittynyt Pääsiäiseen. Alkujaan perinne kehittyi kun köyhät kiertelivät talosta taloon keräten ”sielukakkuja”, joiden vastineeksi he lupaisivat rukoilla almun antaneen talon kuolleiden lähimmäisten puolesta. Sama perinne ei sovi Luterilaiseen käsitykseen, jossa kuolleiden puolesta rukoilulla ei uskota voivan vaikuttaa heidän kohtaloonsa (eli siis lyhentää aikaa Kiirastulessa, kaikki sielut jotka ovat Kiirastulessa ovat ”pelastettuja” eli lopulta menossa Taivaaseen). Lapset ovat intuitiivisesti kiinnostuneita pahasta, kuten me aikuisetkin. Kummitusjuttuja on aina kerrottu, mutta modernissa maailmassa ne ovat saaneet uusia muotoja, joihin mielestäni liittyy riskejä. En halua lähteä mielensäpahoittaja-maailmanlopun ennustaja linjalle, mutta selkeästi pahuudesta on tullut ”ystävämme” täysin uudella tavalla. Miten näihin suhtautua? Altistusta ei voi välttää, mutta omaa asennettamme voimme tarkastella ja valintoja tehdä itsemme ja lastemme puolesta. Ripustaako siis kaulaan (vähintään) pari krusifiksiä, Ruusukkoa ja Pyhän Benedictin medaljonkia, ja lätkiä pyhää vettä auliisti sinne sun tänne 24/7? Eivät ehkä huonoja ideoita nämä, mutta ehkä eivät myöskään riittävä ja vakuuttava vastaus ympäröivälle maailmalle.

Hyvän ja pahan "taistelutanner"

Tiedämme, että on hyviä ja pahoja henkiä. Hyviä nimitetään tyypillisesti enkeleiksi ja heidän vaikutuksensa koetaan useimmiten tässä maailmassa ihmisiltä saadun avun kautta, mutta historia on täynnä ihmisiä joille enkeli on ilmestynyt myös suoraan. Pahat henget ovat langenneita enkeleitä, heidän läsnäolonsa ilmentyy äärimuodossaan manaajien arjessa (suomenkielen sana eksorsistille kuulostaa aika heviltä... hehän poistavat pahoja henkiä ihmisistä Jumalan voimalla, eivät suinkaan "manaa" ketään). Eksorsistien tarve on kovaa vauhtia lisääntynyt ja heidän toimintansa käy yhä vaativammaksi post-kristillisessä maailmassa. Tiedämme myös, että kaikki tämä on Jumalan sallimaa. Jumala ei halua pahaa, mutta sallii sen monista syistä (joista ehkä joskus enemmän), eikä tämän tulisi horjuttaa luottamustamme Jumalaan, siihen että Hänellä on homma hanskassa. Hän tietää kaiken, on ylenpalttisen hyvä ja pystyy mihin tahansa. "Täysin kohtuuttoman" kärsimyksen eli "pahan" kohtaaminen usein pistää kyseenalaistamaan edellä mainitun listan, mutta on perimmäiseltä syyltään meidän ymmärryksemme kapea-alaisuutta. En halua vähätellä ihmisen kokemaa kärsimystä, se on todellista myös Jumalalle ja Hän haluaa olla siinä mukana vaikkei sitä voikaan aina poistaa.

Pahan kohtaamisen pelko, viehätys ja Hyvän voitto

Kärsimyksen "odottaminen" aiheuttaa pelkoa. Tuntuu että nykymaailma myy ihan kaikkea pelkojemme kautta eli rahalla saa ratkaisuja pelon poistamiseen. Emme saisi taipua näihin ulkoapäin ”päällemme kaadettaviin” pelkoihin, vaan meidän tulisi tunnistaa ne ja osata tehdä rationaalisesti oikein pelosta huolimatta. Pelon tunteeseen on hyvä kiinnittää huomiota, se usein kertoo terveellä tavalla uhkasta, mutta siihen ei tulisi reagoida krampin omaisesti. Se ohjaa meitä helposti hakemaan ”turvaa” väärin keinoin ja väärästä paikasta. Todellinen Rakkaus (joka on Jumala; 1.Joh 4:16) poistaa kaiken pelon (1. Joh. 4:18). Tämä ei tarkoita ettemmekö koskaan enää tuntisi pelon tunnetta, vaan että osaamme hallita sen ja tiedämme että meillä ei lopulta ole mitään pelättävää, koska Jeesus on kuollut ristillä ja ylösnoussut.

Pelon-tunteessa on myös jotain kiehtovaa, ja helposti keräämme sieluumme turhia pelkoja uteliaisuuden takia. Elokuvia katsomme turvassa, mutta ne aiheuttavat pelon-tunteen. Itse katsoin joskus teininä tyynyn takaa ”Hohto” elokuvan ja näin sitten painajaisia kolmisen vuotta. Mielikuvat Jack Nicholsonista raahaamassa jalkaa perässään kirves kädessä ja pakastimeen pilkotuista ihmisistä ja pikku tytöistä veritulvassa kummittelivat tuskallisesti ja häiritsivät elämääni merkittävästi. Päätin olla katsomatta kauhuelokuvia ja olen sillä linjalla jatkanut, enkä kadu päätostäni. Rehellisesti asiaa sielussani pohdittuani totesin, että edes vain hieman pelottavat elokuvat ovat epämiellyttävää katsottavaa, en vain nauti niistä. Rakastan korkeita paikkoja ja lenkkeilen surutta pimeässä vaikka esim. Meksikossa, jossa ihan todelliseen pelkoon olisi ehkä syytäkin. On kuitenkin ihanan vapauttavaa ettei tarvitse emotionaalisesti pelätä. Ehkä hölmöjäkin ratkaisuja tuli tehtyä, mutta pelon tunne sinänsä ei mielestäni koskaan auta tekemään rationaalisesti oikeata päätöstä. Uhkien arvioiminen oikein perustein on pääsääntöisesti aivojen (faktojen ja tilastotieteen), ei pelon-tunteen, tehtävä.

Itse olen vähän vahingossa seurannut joitain ihan oikeita eksorsismeja, osa niistä aika hurjiakin, mutta eivät nämä ole minuun minkäänlaista pelkoa kylväneet, päinvastoin! minun ei enää tarvitse pelätä pahoja henkiä kun tiedän että he ovat totta, ja tiedän että Jeesus määräilee heitä mennen tullen. En silti halunnut katsoa elokuvaa ”Riitti” loppuun, elokuvissa usein ”mässäillään” tapahtumilla, joilla saadaan ihmiset pelkäämään. Ja omassa tapauksessani ne sitten jäävät aivojen kuva-arkistoon ihan turhaan kummittelemaan. Haluaisinkin kannustaa vanhempia miettimään miten nuorena altistavat lapsensa epäluonnolliselle hyvin voimakkaille kauhun ja pelon tunteita herättävälle materiaalille. Peloista ja pahuudesta pitäisi puhua todellisesti, ei vähätellen. Pelon tunnetta pitäisi oppia käsittelemään osana kasvu-prosessia, mutta hallitusti ja opettaa nuorelle kyky arvioida rehellisesti omia rajojaan: Mikä on liikaa minulle vaikka kaverit katsovat. Ei ollut helppoa teininä pitää päätä pulpetissa ja kuunnella korvalappustereoita kun muut katsoivat kauhuelokuvaa äikän tunnilla ”kauhu jakson” aikana. Onneksi minua ei alettu kiusaamaan sen enempää.

Pahan ihannointi ja arkipäiväisyys

Erään tuttuni alle yksivuotiaan lapsen lelun mukana tuli tarroja; liekehtiviä pääkalloja! Huhu... ehkä ihan hauska, eikä syy sen enempää skandaloitua, mutta jotain sielussa valahti. Lapsen kauneus, viattomuus ja puhtaus, uuden elämän alku kontrastina liekehtiviin pääkalloihin, kuolemaan ja (helvetin) tuleen. Onko tämä nyt tarpeellista tai hyväksi? Koska tästä tuli normaalia? Nykyään näkee monilla ihmisillä paitoja, joissa on kaikenlaista Paholaiseen viittaavaa symboliikkaa. Varmasti hevi-musiikki ja sen mukanaan tuoma kulttuuri ovat osaltaan edesauttaneet tämän kuosin ”normaaliksi” tulemisessa. Ymmärtävätköhän nämä ihmiset miten todellisten ja suurten asioiden kanssa leikkivät? Itsekin kuuntelin Himiä, Sentencediä ja sellaista, 90’ luvulla hyvinkin ”main stream” musiikkia. Monet ystäväni ylä-asteella pelasivat spiritismiä, jotenkin itse vältyin - Luojan kiitos - näiltä kokeiluilta, mutta jos olisin ajautunut tilanteeseen jossa muut olisivat alkaneet näitä puuhailla, olisin varmaan itsekin mukaan mennyt sen enempää asiaa ajattelematta.

Ihmettelen miten yhteiskuntana olemme hyväksyneet pahuuden ja kuoleman ei vain vähättelyn, vaan melkeinpä ihailun kohteeksi. En usko, että monikaan näistä rivikansalaisista, jotka käyttävät pääkallo-metalliketju-paholainen paitaa ihailevat kuolemaa tai haluaisivat sitä esimerkiksi perheelleen tai lapsilleen. He eivät luultavasti ole asiaa sen koommin ajatelleet, ovat vain jotenkin ajautuneet käyttämään vaatteita jotka edustavat näitä asioita. Miksi? Ehkä siinä on jotain uhmaa ja halua osoittaa, että minä olen kova, eikä minua pelota kuolema. Kuolemaa sinänsä ei tarvitsekaan pelätä ja eritoten ortodoksi perinteessä munkeilla on usein ollut pääkalloja muistuttamassa että kuolema voi korjata hetkenä minä hyvänsä, joten meidän on parempi pysyä hyvässä hengellisessä tilassa sen varalta. Tämä on kuitenkin hyvin eri asia kuin liekehtivät pääkallot. En ole koskaan kysynyt, mutta mieli on tehnyt kysyä, että miksi joku käyttää tällaisia intuitiivisesti pahuutta ihannoivia voimakkaita symboleita. Toisaalta, jos meillä on lapsesta asti ollut liekehtiviä pääkalloja leluina, niin ehkä niissä ei toden totta nähdä mitään erikoista. Vaikuttaako tämä sitten kuitenkin Paholaisen mainoskampanjalta?

Kuolleiden Pyhien juhla

Näin Pyhäinpäivän - ja niiden Halloween juhlien - lähestyessä, haluaisinkin kehottaa ihmisiä miettimään näitä asioita ja puhumaan ystävien ja/tai perheen kesken avoimesti kuolemasta, pahasta ja hyvästä, ja miten niihin suhtautua. Mitä tämä juhla tarkoittaa meille? Jotta olemme valmiita näkemään ympäröivän kulttuurin oikeassa valossa: voimme osallistua sen iloihin, mutta koitamme välttää suurimmat sudenkuopat. Meistä kaikista tulee luurankoja ennen pitkää, joten luurangoksi pukeutuminen voisi olla aika jees, sen sijaan zombie-nunnaksi sonnustautumista miettisin pidempään. Iloinen olin kuullessani tuttuni kieltävän 5 vuotiaalta lapseltaan sarjamurhaajaksi pukeutumisen, lapsi ei ehkä ollut ihan perillä mitä sarjamurhaaja oikeasti tarkoittaa. Hyvä niin. Itse muistelen Halloween juhlia Kanada vuosiltani, kun en vielä asioita kristillisestä näkökulmasta katsonut. Kiitän Jumalan kaitselmusta, että puoli vahingossa pukeuduin aina jotenkin säädyllisesti, Michael Jacksoniksi tai muuta sellaista hauskaa mutta harmitonta. Yhtä hyvin olisin voinut peesata jotain ystävistäni ja laittaa päälle huonompia ratkaisuja: ensinnäkin aivan liian vähän ja toisaalta ”vaatteet”, jotka viestivät naista halventavia asenteita. Eikai siinä todennäköisesti mitään sen suurempaa vahinkoa olisi sattunut, tai ehkä sitten olisi... joka tapuksessa näin jälkikäteen katsottuna tuntuu ihan hullulta että kukaan koskaan haluaisi semmoisia laittaa päälleen jos asiaa terveellä järjellä ajattelee… niillä saa vain vääränlaista huomiota. Pari vuotta sitten olin Helsingin keskustassa matkalla lentokentälle aamuyöstä Halloweenina ja paikka oli täpo-täynnä juuri näin pukeutuneita umpi-humalaisia nuoria naisia. Meikin alla kauniita, mutta niin hauraita ja epävarmoja. Kyyneleet tulivat silmiin, se voisin yhtä hyvin olla minä. Herra armahda ja varjele heitä ja meitä kaikelta pahalta.