Kaikki se kauneus, jota emme näe

Herääkö sinunkin sielussasi rauhattomuus ja orastava kiukku, kun moottoroitu kaupunkipotkulauta viuhahtaa ohitsesi tai näet niitä kasan sikin sokin keskellä tietä lojumassa? Manasin suu vaahdossa näitä vaarallisia ja kamalia vempaimia ystäväni kanssa, mutta sitten tajusin ajankäyttömme turhuuden. Ehkei tämä maailmanloppua ennustava mielensä pahoittaja-asenne olekaan tie pyhyyteen? Korvista ulostuleva kiukun sauhu oli sokaissut silmäni toiselta puolelta totuutta. Nämä näppärät ihmiskunnan insinööritaidon näytteethän antavat ihmisille nopean tavan päästä paikasta paikkaan, vähentävät bensankatkua, eivät tuota melua ja kaikkea muuta hyvää, uskottelin itselleni.

Hetken asiaa märehdittyäni, paras henkilökohtainen vastaus lienee tyyneys. Annan ”suurien” asioiden olla siten kuin ne ovat ja keskityn muuttamaan asioita, joihin minulla on kyvykkyys ja tarpeeksi suuri motivaatio vaikuttaa. Kaupungin lobbaaminen poistamaan nämä kaupunkikuvasta ei ole asia, johon haluan voimavarojani käyttää, sen sijaan omaan reaktiooni niiden läsnä ollessa voin vaikuttaa (tai siis Jumalan armon avulla, muutenhan tämä on ihan mahdotonta!). En halua kumuloida pahaa mieltä ja kiukkua itseeni tämän elämänmittakaavassa erittäin vähäpätöisen asian takia. Sama pätee niin moniin asioihin elämässä! Olen mieltänyt formula-autoilun meluisana, saastuttavana ja turhana, ”pahana”. Golf-kentät kuivilla seuduilla tuhoavat ökysti luontoa ja kuluttavat vettä, jotta rikkaat turistit saavat käppäillä vehreillä nurmilla lyömässä palloa koloon. Mutta toisille nämä harrastukset ovat suuri ilonlähde. Teknologia menee eteenpäin ja toimistossa peppuaan kuluttavat keski-ikäiset saavat edes lomallaan kohentaa terveyttään. Luultavasti on siis lähinnä minun kyvyttömyyttäni nähdä iloa, kauneutta ja hyvyyttä niissä.

Mitenhän Jumala katsoo tätä kaikkea? Asia kävi henkilökohtaiseksi viime talvena, kun menimme pienellä porukalla mökille laskettelukeskuksen lähelle. Perinteisesti olen viettänyt aikaani lähinnä murtsikka laduilla, juosten tai muissa aktiviteeteissa, joista en koe omantunnon tuskia. Nyt oli kuitenkin alku-kevät, aurinko paistoi täydeltä taivaalta eikä loskainen lyhyt murtsikkalatu vetänyt puoleensa. Toisaalta halusin myöntyä porukan tahtoon enkä eristäytyä tekemään yksin jotain ”mun juttua” ja nauttia ihanasta kevät säästä. Päässäni pyörivät ”järjen” argumentit, joihin olin tottunut, kuten murtsikka on ihan yhtä kivaa ja ”urheilullisempaa”, säästämälläni rahalla voin auttaa hädässä olevia tai laskettelun takia luontoa tuhotaan eikä siihen sovi osallistua, eivät nyt kelvanneet sielulleni ja sydämelleni. Paljon suuremman hyvän koin saavuttavani iloitsemalla yhdessäolosta ystävieni kanssa, nauttimalla auringon paisteesta, ihanan kauniista maisemista ja vauhdin hurmasta – Jumalan kättentöistä. Tämän asenteen muutoksen Kristuksen tunteminen on minussa saanut aikaan. Mitä ihmettä! Eikös paavi Franciscus juuri muistuta meitä luonnonsuojelun ja omalle kontolle osuneen omaisuuden jakamisen tärkeydestä? Näinhän se on teorian tasolla, mutta sielussani koen, että laskettelemalla ilostutin Jumalaa. En voi olla varma, ettenkö vain lepuuttaisi omaatuntoani varjoamalla tekoseni pyhyyden viittaan. Kuitenkin rehellisesti uskon, että kaikki se yhdessä jaettu ilo ja kauneus painaa Hänen vaakakupissaan enemmän kuin aiheutunut luomakunnan voimavarojen tuhlaus.

Jumala on sallinut ihmiskunnan kehittää kaikenlaista kummallista, vaikka se olisikin harmiksi hänen luomistyölleen kokonaisuutena. Hän teki meistä luomakunnan hallitsijoita, vaikka tiesi ettemme aina tekisi vain hyvää tällä vapaudella ja vallalla. Hän sallii hyvän ja pahan kasvaa rinta rinnan (Matt. 13:24-43). Hän katsoo meitä suurella hymyllä ja lempeällä rakkaudella, kuin vanhemmat lapsiaan, ja antaa meille asioita, joiden tietää tekevän meidät iloiseksi ja sitä kautta ilostuttaa myös Häntä. Tikkareita, ilmapalloja ja huvipuistoja, ah niin turhia, mutta niin ihania. Caramel-moka-frappuccino, iphone 12 pro 5G ja maailmanympärysmatka aikuisten maailmaan siirrettynä. Tätä kaikkea turhuutta päivitellessä yritän muistuttaa itseäni, että hyvin harva asia on itsessään paha, epäjumalan asemaan päästyään lähes mikä tahansa voi olla pahaa, ainakin harmillista. Pakkomielteisesti päivittäin Messussa käyminenkin voi häiritä tekemästä jotain muuta hyvää, jonka Jumala pyytää minua tekemään. Moottoroitu potkulauta on yhden Jeesuksen ystävän hyvä, toisen pahin painajainen. Ei kuitenkaan saisi kieltää absoluuttisen hyvän ja kauniin olemassaoloa ja liittyä nykyään jylläävän relativismin äänenkantajaksi. Järjellä tulisi punnita asioiden ja tekojen moraalista arvoa, ja tehdä kykyjemme mukaan parhaita päätöksiä.

Olemme kaikki yksilöitä ja Jumala räätälöi toimensa kullekin sopivaksi. Oma luonteenpiirteeni on luottaa liikaa kylmän analyyttiseen ajattelukykyyni. Ottaa omena sieltä Eedenin puusta - määritellä hyvä ja paha omasta näkökulmastani. Siten olen kieltäytynyt monista lahjoista, joita Jumala minulle hyvyydessään olisi halunnut antaa (tuhlaajapojan isoveljen asenne). Onko mitään murheellisempaa kuin ystävä, joka jääräpäisesti kieltäytyy avustasi? Vaikkei Jumalalla sinänsä ole inhimillisiä tunteita, Jeesus itki (Joh. 11:35) ja uskon vähentäneeni Hänen iloaan kyvyttömyydelläni vastaanottaa rakkautta. Meillä on kuitenkin vapaatahto, jota Jumala äärimmäisesti arvostaa. Tuhlaajapojan isä antoi pojalleen omaisuutensa ja antoi hänen mennä. Ehkei meidänkään pitäisi keskittyä määrittelemään asioita jyrkästi hyviksi tai pahoiksi, ja tuhlata hengellisiä voimavaroja ”taistelutaktiikoiden” suunnittelemiseksi rintamille, jotka eivät kuulu meille. Näitä voisimme ehkä vain katsoa tosiasioina jotka ”ovat”, kääntää katseemme Jumalaan ja luottaa, että Hänellä on homma hanskassa. Tietoisesti voisi opetella näkemään asioissa hyviä puoli ja pyrkiä pitämään kohtuus kaikessa. On oikein lasketella, muttei antaa sen ohjata elämää. Pyöräilemällä töihin koko vuoden varmasti edistän luonnonsuojelua enemmän kuin parin päivän laskettelulla saan kuormitettua. Voin antaa toisten nauttia formulasta ja golfista, kuunnella heidän kertomuksiaan paheksumatta ja iloon eläytyen, vaikken ehkä itse tahdokaan olla mukana näiden harrastusmahdollisuuksien edistämisessä.

Pyhimyksille yhteinen piirre on kyvykkyys nähdä hyvää ja kiittää Jumalaa tilanteessa kuin tilanteessa ulkoisista olosuhteista huolimatta. Pyhä Franciscus Assisilainen kirjoitti Kaikkien luotujen ylistyksen äärimmäisessä kurjuudessa, samoin Pyhä Ristin Johannes mestarilliset runonsa Jumalan rakkaudesta omien veljiensä kiduttamina, Maximillian Kolbe näki uhkien sijaan mahdollisuuksia levittää evankeliumia keskitysleirillä. Esimerkkejä on loputtomasti. Tätä kykyä voisimme harjoitella arkipäivän pienissä kohtaamisissa ja rukouksessa pyytää kiitollisuuden armoa. Omasta kokemuksesta voin todistaa sisälläni asuvan tarve tehdä ”suuria tekoja”, vailla nöyryyttä ja Jumalan syvällistä tuntemista, nämä ponnistelut ovat kuitenkin turhia. On tarpeen ensin opetella elämään kuin vaikka Katariina Siennalainen ja vasta sen jälkeen lähteä arvostelemaan ja lobbaamaan Paavia. David ja Jeanne d’Arc voittivat taistelunsa ainoastaan, koska Jumala taisteli heidän rinnallaan.

PS. Tämän kirjoittamisen jälkeen, luin hyvinkin pian Helsingin Sanomista, että vuokrattujen sähköpotkulautojen käyttö kielletään Helsingissä viikonloppuöisin. Hallelujah! Tästä se alkaa. Toiveisiini tuli vastaus vaikken tikkuakaan ristiin asian puolesta laittanut (vain sormeni). Sellaista on Jumalan armo, toisinaan ainakin.