Jaakobin portaat

Jokin aika sitten istuin myöhään illalla auton takapenkillä ja katselin tiiviisti taivaalla ainoana loistavaa kirkasta tähteä, joka oli syttynyt taivaanrantaan ja kulki nyt auton vierellä metsien yläpuolella. Olimme paria tuntia aiemmin kuulleet, että suvussani rakas Matti-pappa oli sinä iltana nukkunut pois koronakaranteeninsa päätteeksi ja matkasimme nyt kohti Karstulaa sanomaan papalle jäähyväisiä.

On kiinnostavaa, miten yksittäiset hetket tai lyhyet ajanjaksot voivat vaikuttaa meihin ja muuttaa ajattelutapojamme. Minulle touko-kesäkuu on tuon illan jälkeen ollut liikkumista maailmojen välillä. Olen kulkenut mummolan, lapsuudenkodin ja oman kodin välillä, nykyhetken ja menneiden tapahtumien välillä. Tuntuu, että olen tavallista vahvemmin ollut elämässä ja arjen tapahtumissa kiinni, mutta nyt pysähtyessäni kirjoittamaan tulee mieleeni lähinnä ajatuksia kuolemasta ja kuolemisesta.

Sama teema oli jollain tavalla ilmassa jo ennen papan kuolemaa. Mieleeni jäi keskustelu aiemmin toukokuulta, kun isoäitini kertoi vaikuttuneensa Joel Haahtelan kirjasta Jaakobin portaat, jossa portailla kuvataan porttia maallisen ja hengellisen elämän välillä. Meihin molempiin vaikutti kirjassa käytetty Vanhan Testamentin kuvaus Jaakobin unessa näkemistä tikapuista, joilla enkelit kulkevat ylös ja alas taivaan ja maan välillä:

Niin hän näki unta, ja katso, maan päälle oli asetettu tikapuut, joiden pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kulkivat niitä myöten ylös ja alas. Ja katso, Herra seisoi hänen edessään ja sanoi: "Minä olen Herra, sinun Isäsi Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. Ja sinun jälkeläistesi paljous on oleva kuin maan tomu, ja sinä leviät länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään, ja sinussa ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä. Ja katso, minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, missä ikinä kuljet, ja saatan sinut takaisin tähän maahan; sillä minä en jätä sinua, ennen kuin olen toteuttanut sen, minkä minä olen sinulle puhunut."

Silloin Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: "Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt".

On olemassa varmasti paljon hyviä syitä siihen, miksi kuolemaan liittyvistä asioista meillä Suomessa yleensä vaietaan. Eroamiseen liittyvä ikävä ja kipu voivat jollekin olla niin suurta, etten haluaisi loukata ketään kirjoittamalla omista kokemuksistani. Samalla tähän aikaan liittyvät kokemukset ovat sillä tavalla arvokkaita, että niiden kirjoittaminen auki tuntuu jotenkin lattealta. Pohdin jossain vaiheessa kirjoittaa siitä, miten meidän kulttuurissamme usein suhtaudutaan vältellen vanhenemiseen, sairauksiin ja kuolemaan ja miten haitallista se voi joskus olla meille itsellemme. Jostain syystä tällainen moralisointikaan ei tunnu nyt innostavalta, vaikka tavallisesti se tulee minulta aika luonnostaan. Pohdiskelun taustalla oli tällä kertaa kokemukset siitä, miten paljon myös hyvää on liittynyt pappani poismenoon ja asian käsittelyyn yhdessä. Myös iankaikkisuuden tuleminen lähemmäksi arkielämää on ollut erikoinen ja hieno kokemus.

Viimeksi palatessani Helsinkiin pariksi päiväksi, pysähdyin aluksi miettimään, mitä mieltä olen tällaisesta 28-vuotiaan elämästäni ja siihen liittyvistä tapahtumista, ystävistä, ideoista ja töistä. Kai hautajaisten valmistelu oli saanut minut jotenkin miettimään sitä, onko tällainen elämä sitten jotenkin pinnallista tai vähemmän arvokasta. Vastaus oli tietysti, että ei ole. Elämä tuntuu nyt olevan aika kaunista ja merkityksellistä. Paljon on herännyt ajatuksia myös siitä, miten oma ja muiden suru herättää meissä myötätuntoa ja miten se voi lopulta muuttaa elämää ja meitä itseämme paljon. Henri J.M. Nouwen kirjoittaa hyvin pahuuden ja kuoleman kohtaamisesta näin:

Aina kun miehet ja naiset ovat historian kuluessa onnistuneet näkemään maailman tapahtumat mahdollisuutena tehdä muutos sydämessä, on syntynyt anteliaisuuden ja uuden elämän lähde, joka on tuonut toivoa enemmän kuin kukaan on voinut aavistaa.

Emme voikaan tietää, miten paljon surullisista tapahtumista aiheutuva myötätunto, muiden auttaminen ja niistä syntyvä uusi elämä lopulta vaikuttaa ja muuttaa maailmaa ympärillämme.

Surusta syntyy myös kauniita muistoja.