Vanhemmuus ja vapaus
Tänä keväänä olen miettinyt paljon vanhemmuutta. Ilon ja haikeuden sekaisin tuntein olemme juhlineet tässä kuussa tyttäreni konfirmaatiota ja poikani lukion valmistujaisia. Äitienpäivänä muistelin perheemme alkuaikoja Irlannissa. Lapsemme ovat kasvaneet, mutta niin olemme myös Steve ja minä kasvaneet vanhempina. On niin paljon mitä haluaisin kertoa nuorelle itselleni, joka kotiäitinä haikaili elämästä kodin ulkopuolella. Haluaisin erityisesti kertoa hänelle todellisesta vapaudesta, ja miten vanhemmuus itse asiassa voi olla ovi tähän vapauteen.
Oli vuosi 2004 ja olimme löytäneet uuden kodin Ardfield-nimisestä pienestä kylästä Irlannin maaseudulla. Taloa ympäröi vihreät pellot lehmineen ja lampaineen, ja ikkunasta näkyi kaukana meri ja majakka. Tämä vuokratalo oli sellainen löytö, että muutimme sinne sen enempää käytännön kysymyksiä miettimättä. Meillä oli kaksi alle kolme vuotiasta poikaa ja pikkusiskokin oli jo pian matkalla tähän maailmaan. Mieheni ajoi joka päivä tunnin työmatkan Cork kaupunkiin, joten olin yksin lasten kanssa koko pitkän päivän. Olimme vastikään muuttaneet Irlannin Itärannikolta Lounais-Irlantiin, joten en tuntenut muita äitejä tai ketään, joita olisin voinut päivän aikana tavata. Kaiken kukkuraksi minulla ei tässä vaiheessa ollut ajokorttia! Olen aina viihtynyt kotona lasten kanssa, mutta tänä aikana Ardfieldin kylässä meinasin väsähtää täysin. Elämä näytti olevan jossakin muualla ja minusta tuntui, että olin jumissa kotona. Kuinka usein meillä kotiäideillä onkaan tällainen tunne? Jopa silloin kun emme asu pikkukylässä ilman autoa!
Mutta mitä sitten on todellinen vapaus? Onko se sitä, että voimme mennä minne haluamme koska haluamme, ja että voimme tehdä mitä tahansa mitä itse haluamme? Miten on mahdollista, että katolilainen pappi Walter J. Ciszek selvisi hengissä ja järjissään 23-vuoden vankeudesta Siberian työleirillä Neuvostoliiton vangittua hänet toisen maailmansodan aikana? Miten on mahdollista, että hän jopa löysi sisäisen rauhan tämän kamalan nöyryytyksen ja kärsimyksen aikana? Ranskalainen Isä Jacques Philippe kirjoittaa kirjassaan Sisäinen Vapaus (Interior Freedom): ”Meidän täytyy löytää todellinen vapaus sisältämme ja läheisestä suhteestamme Jumalaan”. Isä Ciszek oivalsi 5-vuotta kestäneen eristysselliarestin aikana (jonka jälkeen hänet lähetettiin työleirille), että hänen vai täytyy elää jokainen hetki Jumalaa rakastaen ja palvellen niissä olosuhteissa, joissa hän sinä hetkenä sattuu olemaan. Muulla ei lopulta ole mitään väliä. Hän kirjoittaa kirjassaan Hän johdattaa Minua (He Leadeth Me): ”Mikä voi lopulta vaivata sielua, joka hyväksyy jokaisen päivän ja jokaisen hetken lahjana Jumalalta, ja joka pyrkii elämään aina Jumalan tahdon mukaan?”
Jotta voisimme levätä Jumalan kämmenellä ja elää Hänen tahtonsa mukaan, meidän täytyy oppia unohtamaan itsemme. Isä Ciszek ei olisi voinut löytää sisäistä rauhaansa jos hän olisi pitänyt kiinni pettymyksen tunteestaan siihen, että hänen matkansa Neuvostoliittoon ei ollut mennyt suunnitelman mukaan, eikä hänen elämänsä ollut sujunut niin kuin hän olisi toivonut. Itsensä unohtaminen ei tarkoita, että emme arvostaisi tai pitäisi hyvää huolta itsestämme. Olemmehan luotu Jumalan kuvaksi, ja Jeesuskin sanoi: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matteus 23:39). On erittäin tärkeää, että pyrimme pitämään itsestämme hyvää huolta sekä henkisesti että fyysisesti. Kuitenkin ajatus siitä, että itsellä täytyy olla asiat ensin hyvin ennen kuin voi auttaa toisia ihmisiä ei toimi, koska ihmisinä olemme taipuvaisia aina ajattelemaan itseämme ensin. Joskus meidät täytyy ihan pakottaa ajattelemaan muita ihmisiä ensin. Yksi tälläinen epäitsekkyyden koulu on vanhemmuus. Kun on äiti tai isä, on Ihan pakko ajatella lasta ensin. Vaikka kuinka haluaisit nukkua enemmän, yöllä on herättävä syöttämään nälkäinen vauva. Lapsille täytyy laittaa ruokaa vaikka kuinka olisi kiva löhöillä sohvalla ja lukea kirjaa. Teini-ikäistenkin huolia täytyy osata kuunnella vaikka itse haluaisi mieluummin tehdä jotain muuta.
Kun olimme asuneet Ardfieldissä jonkin aikaa menin vihdoin ajotunneille, opin ajamaan kapeilla maalaisteillä ja opin myös olla hermostumatta jos tiukan kurvin takaa ajoi vastaan valtava leikkuupuimurikone. Löysin itselleni auton, jonka takakopppiin mahtui vaunut ja muut lapsiperheen tarvikkeet. Auton kattoikkuna vain vuoti ja sen seurauksena takamukseni oli usein märkä kun ajelin Irlannin maalaismaisemissa. Kotona ”jumissa” olemisen jälkeen oli erityisen mahtavaa huristella omalla autolla rannalle tapaamaan muita äitejä ja lapsia!
Enää en suostuisi asumaan pikkukylässä ilman autoa, mutta osaisin myös paremmin arvostaa kahdenkeskistä aikaa lasten kanssa ja sitä arvokasta työtä, jota kotiäitinä tein. Haluaisin sanoa nuorelle itselleni: ”Ehkä et voi juuri nyt mennä niin kuin huvittaa, mutta sinulla on avaimet todelliseen vapauteen, koska olet äiti. Ole iloinen tästä tilaisuudesta, ja elä jokainen hetki täysillä. Tämä aika on ohimenevää. Lapset ovat pieniä vain hetken, vaikka päivät tuntuvatkin juuri nyt pitkiltä”. Vanhemmuus voi todellakin olla ovi todelliseen vapauteen. Meidän täytyy vain ymmärtää elämän pyhyys, äidin ja isän työn tärkeys ja oivaltaa, että unohtamalla itsemme - oikealla tavalla - voimme löytää sisäisen vapauden.
Meidän perhe 2022.