Isän syleilyssä

Valehtelua, pettämistä, riitelyä. Ystävien, asunnon ja kunnian menettämistä. Katsomani elokuva oli yllättävän koukuttava. Vaikka tavallisesti olen lähtenyt kesken elokuvan pelaamaan pasianssia, tällä kertaa elin täysillä mukana. Jopa body pump tankoni sai jäädä lojumaan lattialle kesken treenin.

Sain yllättäen välähdyksen Jumalan kasvoista, Hänen Isällisestä sydämestään, kun elokuvan päänäyttelijätär kaiken pettämisen ja valehtelun jälkeen juoksi epätoivossaan takaisin kotiin - suoraan isänsä syliin. Mietin tätä isää, jonka tytär huonon käytöksen jälkeen heittäytyy hänen syliinsä. Isää, joka kaikesta huolimatta rakastaa tytärtään. En olisi uskonut, että Norjalainen tanssielokuva olisi voinut opettaa minulle jotain Jumalasta. Kohtaus oli kuin suoraan Jeesus-lapsen Teresan Pienestä Tiestä:

"Imagine that a father has two naughty, disobedient sons and when he comes to punish them, he sees one of them running away in fear and trembling, knowing in his heart of hearts that he deserves to be punished while the other does the opposite: he throws himself into his father's arms, telling him that he is sorry to have hurt him, that he loves him, and that he will prove it by being good from now on. Then, if that child asks his father to punish him with a kiss, I don't think the happy father could harden his heart against his child's filial trust, knowing his sincerity and love. Of course, he knows that his son will fall into the same faults again and again, but he is ready to forgive him every time, if his son catches him by the heart every time."

On joskus tuntunut vaikealta ottaa vastaan näitä Jumalan armolahjoja ja olen sen myötä viime aikoina rukoillut Jumalaa auttamaan minua avaamaan sydämeni, itkemään. Teini-iässä koin, ehkä luontaisen herkkyyteni takia, tarpeelliseksi kovettaa itseni ja olla näyttämättä liikuttumistani. Tunteitani tukahduttaessani olen huomannut kieltäneeni jotain olennaista itsessäni: sen millaiseksi Jumala on minut luonut. Jumalan Isyyden muistaminen oli minulle rukousvastaus, sillä elokuvakohtauksen ansiosta itkin vuolaasti. Se rikkoi jotain sydämessäni - hyvällä tavalla. Kovettumat murtuivat ja saivat ravinnokseen Jumalan lempeyden. Uskon, että siitä kasvaa tulevaisuudessa jotain kaunista.

Teema on ilmeisesti ollut erityisen ajankohtainen, sillä sain lisää ymmärrystä Jumalasta isänä aamuhartautta viettäessäni:

4. helmikuuta

Rakkaus kantaa hedelmää

...

Tuhlaajapojan isä ei ole huolissaan itsestään. Kärsimyksen täyttämän elämänsä aikana hän on irrottautunut halusta pitää asiat omassa kontrollissaan. Hän huolehtii lapsistaan. Hän tahtoo antaa itsensä heille kokonaan, antaa heille kaiken minkä voi.

Osaanko minä antaa mitään toisille ilman, että haluan jotain takaisin? Osaanko rakastaa ilman, että asetan ehtoja rakkaudelleni? Ymmärrän kyllä, että edessäni on koko elämän mittainen kamppailu, sillä tarpeeni saada tunnustusta ja kiintymystä toisilta on loputon. Toisaalta olen vakuuttunut, että aina kun onnistun ylittämään tämän tarpeeni ja toimin välittämättä siitä, saanko jotain takaisin, elämäni saa aidosti kantaa Jumalan Hengen hedelmiä. The Return of the Prodigal Son

(Rakastettu on nimesi -päivähartauskirjasta, H. Nouwen, Kirjapaja)

Pelkästään armon vastaanottamisen sijaan Jumala tietysti haluaa, että laitamme saamamme lahjat eteenpäin ja imitoimme Häntä rakastamalla toisia. Se haastaa meitä antamaan itsestämme enemmän ja siten suojaa itsekkyydeltä. Kuten yllä olevassa Nouwenin tekstissä lukee: Osaanko rakastaa ilman, että asetan ehtoja rakkaudelleni? Omin voimin emme tietenkään voi tehdä mitään. Mutta Jumalan armoon luottaen, voimme varmuudella sanoa: Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa (Fil. 4:13), sillä Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. (Luuk. 1:37)