Pieniä pysähdyksiä

Jos jotain olen blogin pitämisestä ehtinyt tähän asti oppia, niin ainakin sen miten nopeasti omien kirjoitusteni väliin jäävä kuusi viikkoa kuluu. Jostain syystä aina oman lauantaini osuessa kohdille löydän itseni aina mahdollisimman epäsopivista paikoista, joissa kirjoittaminen on lähes mahdotonta, eikä sopivaa aikaa kirjoittamiselle tunnu koskaan löytyvän.

Ensimmäisen kirjoitukseni tein kuittien kääntöpuolelle auton takapenkillä matkalla Oulusta Helsinkiin. Toista tekstiäni kypsyttelin jo pitkään etukäteen, mutta sen rakentamiseen liittyi haasteita, joita en osaa tässä lyhyesti tiivistää. Kolmannen tekstin aikana olin jo hyvin tietoinen kirjoitusvastuustani, mutta koska olin sen aikana retriitissä, joka jätti arvioitani vähemmän aikaa kirjoittamiselle, syntyi kirjoitus lopulta vasta vuorokauden viimeisen tunnin aikana. Tänään taas muistin vastuuni matkalla Fiskarsin joulumarkkinoille, mutta nyt jo prosessiin tottuneena tunsinkin itseni jo melko rauhalliseksi ja olin tyytyväinen järjestelyyni miettiä tekstin teemoja päivän aikana ja kirjoittaa ne nyt illalla ylös.

Adventin aikana haluamme kirjoittaa blogissa erityisesti lähestyvästä joulun ajasta ja odottamisesta. Joulunaika herättää varmasti monissa meistä, ja on minussakin aina herättänyt eri ikävaiheissa paljon erilaisia tunteita. Tällä kertaa halusinkin kirjoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan näistä tuntemuksista sekä siitä, mitä joulun odottaminen minun mielestäni heijastelee meissä ihmisissä.

Ajatuksia joulusta

Kun olin pieni, oli joulu ehdottomasti paras asia, mitä tiesin maailmassa. Tea kirjoitti osuvasti joulussa olevan kyse siitä, että teemme tilaa sielussamme ja annamme kaipauksen muuttaa meitä. Erityisesti lapset voivatkin herkästi tuntea tämän kaipauksen johonkin kauniiseen, ikuiseen ja arkista elämää ihmeellisempään todellisuuteen. Joulun aikana tästä toisesta todellisuudesta vihjaavat monet asiat, joita varsinkin lapset ovat herkkiä aistimaan. Ehkä erityisimmät näistä ovat omasta mielestäni kokemus yhteisöllisyydestä ja yhteisestä odotuksen ajasta. Joulu katkaisee tavallisen vuoden kiertokulun, jossa ihmiset tuntuvat keskittyvän pitkälti omiin suunnitelmiin ja tavoitteisiinsa, ja sen tilalle tulee yhteinen odottamisen aika. Yhteisöllisyyden lisäksi minua on joulunaikana vallitsevista arvoista vaikuttanut aina kauneus ja muiden huomioiminen.

Tuntuu, että monia huolestuttaa tai turhauttaa joulunaikana sen kaupallisuus ja koristeiden ja lahjojen turhuus. En ole vielä päässyt kiinni tähän kaupallisuuden kauhisteluun, ehkä siksi että mielestäni jokapäiväinen elämämme ja koko kulttuurimme on rakennettu pitkälti niin, että ostamme muutenkin lähes päivittäin ruokaa ja muita asioita. Vaikka asioiden ostaminen ei itsessään olekaan mitenkään ihannoitava arvo, ovat minusta kuitenkin kaikki sellaiset teot, jotka tehdään joko muiden ilahduttamiseksi tai niiden kauneuden takia aina tärkeitä ja voivat auttaa meitä astumaan oman itsemme ulkopuolelle. Varmasti paljon riippuu siis siitä, millä asenteella ja ajatuksilla nämä teot tehdään. Olen viime aikoina käynyt joitain kertoja jakamassa hävikkiruokaa sitä tarvitseville perheille, ja minuun on vaikuttanut miten paljon ihmisillä on tarpeita ja huolia myös joulunaikana, eli silloin kun monet palvelut ja esimerkiksi kouluruokailut ovat kiinni, ja miten tavallisilla asioilla ja teoilla voi olla monelle suuri merkitys.

Ennen ja nyt

Joulunajasta, adventista, odotuksesta, kuten myös monista muista kauniista ja ylevistä aiheista on aina mukava kirjoittaa, mutta toinen asia onkin arkinen elämä ja siihen kuuluvat päätökset ja haasteet. Tean viimeisessä blogi-kirjoituksessa minuun osuivat myös sanat siitä, ettei adventin aikana ole tärkeintä se, mitä teemme, vaan taito pysähtyä ja olla tekemättä. Tässäkin on ehkä yksi vastaus siihen, miksi juuri lapsille joulun ihmeet avautuvat helpoiten. Lapsille on luontevampaa pysähtyä kiinnostavien asioiden äärelle ja sulkea mielestä muut suunnitelmat ja velvollisuudet näissä hetkissä.

Taito pysähtyä on jotain sellaista, mitä olen miettinyt paljon tämän adventin aikana. Ennen pandemiaa olin jo tottunut siihen, että joulunajat menivät ohi yhdessä hujauksessa, enkä elänyt niitä ajatuksella, rukouksella tai muita huomioiden. Pandemia on kuitenkin tuntunut muuttaneen elämää ja monia siihen kuuluvia asioita ja tänä vuonna joulun lähestyessä olen iloinnut valtavasti ihmisten kohtaamisista ja muista tavallisista asioista, vaikkakin samalla kiire, itsekeskeisyys ja monet muut tavalliset haasteet vievätkin edelleen välillä huomiota niitä tärkeämmistä asioista.

Tuntuu kuitenkin, että pandemian aikaiset poikkeusajat ovat taas herkistäneet jollain tavalla paremmin valmistautumaan jouluun ja elämään odotuksen aikaa. Lopuksi haluaisinkin vielä palata tähän lauseeseen, miten adventin aikana teemme tilaa sielussamme ja annamme kaipauksen muuttaa meitä.

Tehdä tilaa ja kaipaus. Molemmmat ovat hyvin erikoisia ilmaisuja ja molemmat viittaavat jonkin puuttumiseen ja ei-olemiseen, ei siis tekemiseen tai hankkimiseen. Ehkä tämän adventin aikana voisinkin uskaltaa ja muistaa pysähtyä edes hetkittäin, ja tehdä tilaa tällaiselle kaipaukselle, joka todella voi muuttaa meitä ja elämää.