Kärsimys ja sen kohtaaminen

Keskiviikkona vietimme Pyhän Ristin ylentämisen juhlaa. Kärsimys. Mitä tuo sana edes oikeastaan merkitsee, ja koska voin kutsua omia pieniä elämäni epämukavuuksia kärsimykseksi, eiväthän ne koskaan ole mitään Herran ristinkuoleman rinnalla.

Nälkäänäkevän kehitysmaan lapsen normipäivä on varmasti ”objektiivisen materialistisen” linssin läpi paljon kamalampi. Toisaalta ihmiset, joilla pitäisi kaikki olla upeasti tämän saman linssin läpi katsottuna tekevät itsemurhia. Eli kärsimyksessä täytyy olla suuri subjektiivinen komponentti. Olen hengelliseltä ohjaajaltani saanut loistavan neuvon, että ”kärsimykseni” ovat oikeita ja ne pitää nimetä siksi miltä ne minusta tuntuvat. Niitä ei saa koittaa väistellä tai poistaa väärin keinoin, vaan toivottaa ne tervetulleeksi sieluun ja nähdä ne mahdollisuutena olla lähellä Herraa. Kuten jostain kuulin, paaston on tarkoitus kirkastaa ajattelua, vähentää päässä pyörivien ajatusten määrää ja keskittyä oleelliseen, nälkäisellä ihmisellä on vain yksi ongelma, kylläisellä niitä on satoja. Kärsimys ja siitä aiheutuva suru ovat vähän samanlaisia, ne valtaavat sielun ja hyvin käytettynä auttavat puhdistamaan sydämemme epäoleellisesta ja fokusoimaan energiamme kohti sitä mikä on oikeasti tärkeää. Tässä on varmasti suuria henkilökohtaisia eroja, mutta itse olen taipuvainen lakaisemaan tunteet nurkkaan ja ”tekemään oikein”, mitä se sitten onkin mitä olen loogisen päättelykykyni perusteella päättänyt, ja samalla kovettamaan sydämeni ja jatkamaan elämää kuin ei mitään olisi tapahtunut. Varmasti osa ihmisistä tekee päinvastoin eli heittäytyy liiaksi tunteiden valtaan ja unohtaa kaiken muun, jolloin neuvot hyvään tapaan kärsiä voivat olla hyvin erilaisia.

Maailma usein näyttää suosittelevan ja ihailevan minun tyyppistäni tapaa, mm. ”olet vahva”, mutta Jumala on opettanut minulle jotain ihan muuta. Ensinnäkin, että olen heikko, ja siinä pätee vahvuuteni, tarvitsen Jumalan apua, ja Hänen Äitinsä sydäntä lainaan. Toiseksi, tunteiden välttely näyttäytyy enemmänkin pelkuruutena kuin vahvuutena. Ehkä se kumpuaa pelosta antaa jonkun ”kontrolloimattoman” vaikuttaa minuun, sen sijaan että eläisi hetkessä rohkeasti luottaen Jumalaan. Kolmanneksi, tunteet ovat Pyhän Hengen lahja ja niistä tulisi oppia nauttimaan - hyvästä ja pahasta. Kaikki on Jumalan armoa, Hän kutsuu meitä elämään täysillä - yltäkylläiseen elämään (Joh. 10:10). Kontemplatiivisen retretin aikana muistan kuinka kyyneleet tulivat silmiin katsoessa koivua pihallani, se vain oli niin häkellyttävän kaunis. Samoin aamuinen kaurapuuro, joka vain maistui niin äärettömän hyvältä että liikutuin kyyneliin. Tietysti tunteet voivat kummuta, ja usein kumpuavatkin, langenneesta ihmisyydestämme ja johdattavat meitä harhaan. Ei kuitenkaan saisi turhan tarmokkaasti kitkeä pahaa, koska silloin voi kitkeä vahingossa myös hyvän, kuten Jeesus sanoo (Matt. 13:27-29).

Jeesus oli täydellinen ihminen, joten uskoisin että Hän tunsi kaiken paljon vahvemmin kuin me. Hän muun muassa hikoili verta Gethsemanen puutarhassa (Luuk. 22:44), ja siksi myös Hänen ristinkuolemansa on suurimman mahdollisen kärsimyksen ilmentymä. Tunteista huolimatta Hän ei kuitenkaan tehnyt syntiä. Hän jopa pyysi sydämestään Isältään josko tämä kärsimyksen malja voisi siirtyä syrjään, mutta vain jos se on Isän tahto, ei siis mitään ”fine, time to move on” tyyppistä reaktiota. Tässä lienee esimerkki miten kohdata kärsimys. Itse olen todennut, että minulla ei ole Jeesuksen tapaista kykyä ehdotella Isälle, että miten ratkaista tilanteeni. Tai siis sitä olen suorittanut, kertonut Jumalalle mitä Hänen pitäisi tehdä hyväkseni, mutta omat ehdotelmani ovat aina olleet surkeita, joten päätin lopettaa. Sen sijaan olen alkanut jakamaan sielun maisemaani radikaalilla tavalla. Kerron, että tämmöistä on ja tältä tuntuu yhtään peittelemättä ja kaunistelematta, vaikka syntiähän näissä myrskyissä aina tulee väkisinkin tehtyä, vähintään ajatuksin. Herra kyllä tietää kaiken sen, mutta empiirisesti olen oppinut, että tunteiden ja ajatusten jakaminen Hänen kanssaan kuitenkin auttaa ihan valtavasti - siis minua. Sitten kun on asiat kerrottu, niin ihan parasta on kun saa vain istua ihan hiljaa, katsoa Häntä ristillä ja antaa ajan kulua (ps. 46:10 ”Be still and know that I am God”, KR92 tämä on 11, tietääkö joku miksi?). Jos itkuttaa, niin itkeä, kyllä se sitten taas ohi menee. Yrittää ottaa tämä tilaisuutena painaa pääsi Herran rinnalle Pyhän Johanneksen tavoin, ja antaa Hänen lohduttaa sinua.

Jostain sekulaari tutkimuksesta opin, että vaikeudet joko vahvistavat ja tuovat viisautta, tai katkeroittavat ihmisen. Tutkimuksessa oli paljon muuttujia, mutta Jumala tuo mielestäni täysin uuden parametrin. Hän haluaa pelastaa meidät kärsimyksen kautta. Niinhän Hän teki ristillä, mutta samoin jokaisen meidän on otettava ristimme ja seurattava Häntä. Ristit ovat erilaisia. Jollekin sinun ristisi ei olisi risti lainkaan, ja toisinpäin. Toiset välttelevät ristiä kaikin keinoin. Toiset kantavat itse keksimiään ristejä, ja ehkä jopa kerskuvat siitä kaikesta. Ja sitten on niitä, jotka kantavat oman ristinsä ja vielä kaikkien läheistensäkin ristit. Herra näitä kaikkia varjelkoon ja kääntäköön kasvonsa heidän puoleensa (4 Moos 6:24-26). Risti on siis rakkauden symboli. Isä kutsuu minut, ja sinut, kantamaan meille tarkoin nikkaroitua ristiä, koska Hän kutsuu meitä korkeammalle. Hän on luvannut kantaa ristiä kanssani (Matt. 11:30), kunhan vain jaksan uskoa, toivoa ja rakastaa, tai siis pyytää näitä armolahjoja, ja Hänen apuaan kun omat voimani ovat finito.

Kärsimys lienee yleismaailmallinen totuus - sitä koituu kaikille, joten sen välttely ei liene voittoisa strategia. Pyhimyksien ja profeettojen elämästä näkee helposti, että Jumala ei todellakaan päästä parhaita ystäviään tässä mielessä helpolla, päinvastoin. Eikä myökään sitä lupaa (koko Raamattu, haha! esim. 1 Piet. 4). Sen sijaan miten kärsimme on ehkä yksi elämän tärkeimmistä asioista. Ilo kärsimyksen keskellä on inhimillisesti mahdotonta, mutta Pyhimyksen tunnusmerkki. Itse jotenkin koen, että tämä voi myös olla yksi asioista joka erottaa vuohet lampaista, siksi olen nyt ottanut asian ihan todesta. Koittaa oppia kärsimään hyvin: ei etsien inhimillistä ymmärrystä asiaan tai yrittämällä kaikin voimin sivuuttaa asia, vaan tuijottaen ristiä hiljaa ja luottaen, että Jumala tietää kaiken ja vihreämmät niityt odottavat tulevaisuudessa (Ps. 23). Kuin Pietari myrskyssä katsoa vain Herraa eikä myrskyä. Helpommin sanottu kuin tehty. Rukouksen (esim. Ps 37 alkujakeet on loistavia mielestäni) ja sakramenttien lisäksi koen, että arjen pienten ”tehtävien” suorittaminen kunnolla, rakkaiden ihmisten seura, Jumalan kiittäminen kaikista elämäsi siunauksista, ja pienten rakkauden tekojen tekeminen lähimmäisiä kohtaan auttavat eteenpäin (2 Kor. 1:3-5). Ne vievät ajatukseni pois itsestä, ja kohti Jumalaa (myös lähimmäisissämme). Kohtuullinen liikunta, kauneus (musiikin kuuntelu, hyvä ruoka tms.), sekä hyvän unirytmin ylläpitäminen (sureminen on myös fyysisesti raskasta ja lisää unen tarvetta) lienevät hyviä asioita myös. Jälkikäteen katsottuna, kärsimykset/koettelemukset ovat olleet minulle paras, ehkä jopa ainoa ”pysyvä”, tapa kasvaa uskossa ja toivossa, ja saada paremmat aseet taistella pimeyden voimia vastaan.

Torstaina vietimme Jeesuksen Äidin tuskien muistopäivää. Toisen ihmisen kärsimyksen näkeminen voi olla paljon vaikeampaa kuin itselle saman kohdistuminen. Mitä liikkuikaan Marian Tahrattomassa sydämessä kaikkina koettelemuksen hetkinä. Miten voimme osallistua lähimmäistemme kärsimykseen on loistava ja tärkeä kysymys, ehkä kirjoitan siitä toisella kertaa enemmän. Tuntuu, että nykymaailmassa ainoa tapa on koittaa poistaa kärsimys, tai ainakin solvata sitä joka jollain tavalla saattaa olla hiemankaan osallinen kärsimyksen aiheutumiseen, mikä vain lisää vihaa ja vie kauemmas ratkaisusta. Vaikka meidät on kutsuttu koittamaan poistaa inhimillinen kärsimys käytettävissä olevin keinoin, usko on tuonut minulle aivan uuden ulottuvuuden tähän kysymykseen. Haluaisin olla Jumalan armon ja rauhan lähettiläs kärsivälle, mutta kaikenlaiset tarjolla olevat usein väkivaltaisen oloiset poistamis-strategiat tuntuvat menevän asian ytimen ohi hyvin kaukaa. Nälänhätä ei poistu leipää jakamalla, vaan opettamalla ihmiset viljelemään ja leipomaan. Olen tässä asiassa niin lapsen kengissä, että en nyt lähde sen enempää avautumaan. Pitänee istua Äiti Marian kanssa asian äärellä vielä tovi jos toinenkin.