Laulaako vai eikö laulaa, siinä vasta kysymys!
Ehkä sinulle vastaus on selkeä kyllä tai ei, mutta minulle kysymys on hyvin monimutkainen ja siksi myös vastaus vaihtelee riippuen monista tekijöistä. Miten kuulen oman ääneni vaihtelee ja uskoisin monelle meistä olevan hankala kuunnella omaa ääntä esim. nauhoitukselta, miksi näin? Muiden ääniin harvoin kohdistan samanlaista kritiikkiä. “Virheet”, joita kuulen eivät niinkään tunnu teknisiltä haasteilta vaan kuin paljastaisivat jotain syvällistä sielustani ja kenties sen “virheistä”. Laulaminen on siis monella tavoin haastavaa ja haavoittavaakin, mutta toisaalta suuri lahja, jolla on potentiaali parantaa joitain syvällistä minussa. Itselleni laulamaan opetteleminen on ollut juurikin tämän jännitteen viitoittama tie. Tielle on mahtunut paljon kyyneleitä, mutta myös suuria “voittoja” ja iloja. Tie on opettanut ymmärtämään Jumalan rakkautta ja vienyt kohti parempaa itseni hyväksymistä, huolimatta kaikista puutteistani. Oletko sinä koskaan ajatellut millainen voisi olla matkasi tällä tiellä?
Mitä laulaminen on?
Laulaminen on soinnillisen äänen tuottamista, se poikkeaa puhumisesta siinä, että laulamisessa suusta päästettyjen ääniaaltojen taajuus olisi hyvä olla harmoniassa ympärillä liikuskelevien muiden äänien kanssa. Oktaavi edustaa ääniaaltojen taajuuden kaksinkertaistumista, jonka johdosta oktaavin päässä toisistaan olevat äänet (miesten ja naisten) soivat keskenään jokseenkin kuin yksi ääni.
Laulaminen on myös kauneuden tuottamista ohjatun itseilmaisun keinoin. Kautta vuosituhansien ihminen on tuntenut tarvetta laulamiseen riippumatta kulttuurista, luonnon oloista ja muista ulkoisista tekijöistä. Samalla tavoin on ihmiskokemusta rikastettu muilla ”kauneuden tuottamisen keinoilla” kuten soittamalla, maalaamalla taidetta, tanssimalla ja niin edelleen. Tuotanko minä kauneutta laulamisellani? on ehkä se kysymys, joka sielussa vaeltelee minun sitä loogisesti tiedostamatta katsoessani virsikirjaa ja pohtiessani avatako suuni vai eikö. Huonossa mielentilassa vastaus on helposti ei ja paremmassa mielentilassa vastaus on useammin kyllä. Objektiivisesti laulan kuitenkin aina melko samalla tavoin, eli subjektiivinen kokemus on päätöksen määrittävä tekijä, uskallanko ottaa riskin vai en. Laulaessani väärin (tai luullessani laulaneeni väärin) valtava morkkis ja syytösten tulva vyöryvät ylitseni. Tämä ei niinkään haittaa hyvässä mielentilassa, mutta huonossa se voi olla viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän. Riskin kääntöpuolena laulamisessa on piilevä potentiaali hyvään ja kauniiseen. Laulaminen on myös yksi rukoilun kauneimmista muodoista ja sitenkin merkityksellistä, olisin eri ihminen jos pysyisin 4 luokalla tehdyssä valassani ”en osaa laulaa, enkä enää ikinä laula”.
Miksi laulaminen koskettaa sielua(ni) niin kovin syvältä?
Miksi laulaminen on (minulle) niin tunteita herättävää ja merkityksellistä? minua ei haittaa, jos joku laulaa hieman sinnepäin, joten miksi minut nyt niin synkästi tuomittaisiin? On varmasti ihmisiä, joiden mielestä vain kauniisti laulavilla on etuoikeus laulaa eli tuomituksi tulemisen kokemuksellani voi olla perää, mutta totuus on, että kirkossa ei olla missään estradilla ja kaikilla on oikeus ilmaista itseään Jumalan läsnäolossa. Ei liene tarkoituksenmukaista kailottaa täysillä nuotinvierestä, muttei sitten vaatia täydellisyyttäkään. Jumalan näkemys laulamisemme kauneudesta pitäisi olla liturgiassa mukana laulamisen kriteerinä, mitä minulla on sydämessäsi? Tällaiset järkeilyt ovat älyllisesti hyödyllisiä ja niiden perusteella voisin sallia itseni laulaa, mutta eivät ne vakuuta ja vapauta sydäntäni millään tasolla. Jostain syystä vinksalleen laulaessa tuntuu kuin koko ihmisprojektini olisi yksi suuri epäonnistuminen. Laulamisessa kerron jotain syvällistä sielustani ja kritiikki laulamista kohtaan pureutuu syvälle sieluun, ei vain ”yhteen ominaisuuteen”. Olen täysin sujut sen kanssa, että olen surkea monissa asioissa, mutta jostain syystä laulamiseen kohdistuva ”kritiikki” on laadultaan erilaista kuin vaikka hiihto- tai kokkailutaitoihini kohdistuva kritiikki. Usein laulamiseen kohdistuva kritiikki on myös sisäsyntyistä, tuomitsen itseni, vaikka laulaisin ihan hyvinkin jollakin kertaa.
Laulutraumojen purkamista
En siis tarkalleen tiedä miksi, mutta jostain syystä laulaminen on sieluani perin pohjin riipaiseva asia. Halusin tai en. Kuten monilla merkityksellisillä asioilla, laulamiseen liittyy myös potentiaali parantua traumoista lisääntyvän itsetuntemuksen ja Jumalan rakkauden kokemuksen kautta (Hänhän rakastaa meitä erityisesti heikkouksissamme). Ala-asteella tehty laulukokeen jälkeinen valani ”en osaa laulaa, enkä enää koskaan laula” pysyi kunnes olin noin 30-vuotias. Tällöin vietin pidemmän aikaa apostolaatissa, jossa aamurukous ja monia muita rukouksia lausuttiin hyvin yksinkertaisin sävelin laulamalla. Sääli etten lainkaan voi osallistua, koska olen niin surkea. Oli aika purkaa vala ja sain myös hieman opetusta apostolaatin kuoronjohtajalta. Siitä alkoi tie, joka jatkui eri tyyppisenä pihinänä seuraavat noin puolivuosikymmentä. Erinäiset ihmiset auttoivat minua ja itsekin koitin hieman opetella ja rohkaistua. Kunnes sitten päätin mennä ihan oikealle laulutunnille. Opettajani Tiia-Maria Saari ei ehkä koskaan ollut nähnyt niin huonoa laulajaa, mutta enpä ainakaan ollut oppinut vääriäkään kurkunkiristelytapoja. Pikkuhiljaa aloin kehittyä laulajana. Ohjeet olivat juuri minun kokoisia, ehkä hieman hupsuja aika ajoin: ”muista tähtisilmät”, ”niele nuotti” ja niin edelleen. Mutta kuitenkin hyvinkin ruumiillisia, miten seisoa, miten hengittää, miten nostaa kitalakea tai poskipäitä yms. Eli toteutettavissa, kunhan vain teki työtä käskettyä. Hyödytöntä olisi ollut ”kuuntele paremmin”-tyyppiset kommentit, joihin olin tottunut ja jotka vain pahensivat traumoja (”en vain osaa ja sillä sipuli”). Pikkuhiljaa suustani alkoi päästä ihan oikeitakin nuotteja. Laulaminen ei olekaan mikään binäärinen peli, jossa synnytään ”osaat laulaa” ja ”et osaa laulaa” kategorioihin. Laulamista voi oppia! hyvin harvalla on niin huono nuottikorva, ettei kykene perustasoista laulamista oppimaan. En ole lapsena laulanut mitenkään paljon ja siten oppinut sitä, enkä ole siinä varmastikaan mikään lahjakkuus, mutta mitäs sitten!
Opin myös, että minulla on korkea ääni, hyvinkin korkea ääni. Kulttuurissa oleva käsitys ”laulaa korkealta ja kovaa” ja siihen kohdistuva kritiikki olivat minun sieluuni perinpohjin pesiytyneitä asioita. Missään nimessä ei saisi laulaa korkealta. No nyt tiedän, että minulle on helpointa laulaa nuotilleen perusvirsiin kalibroituna hyvinkin korkealla ja että siinä G-avaimen alaviivoilla, se on vaikeinta. Ennen ajattelin, että pitää pihistä sillä tavoin ettei vain tuota korkeita ääniä, no kappas että oli entistä vaikeampi laulaa. Piti siis ensin yksikseen opetella ja käydä laulutunnilla keräämässä rohkeutta, ennen kuin uskalsin käyttää ääntäni oikein julkisestikin. Oli täysin ihmeellistä tajuta, että suustani tulee oikeitakin nuotteja aika ajoin ja minulla on jopa ihan kaunis ääni kunhan uskallan tuottaa ääntä oikein. Tuntui kuin ääni ei olisi minun tai tulisi minusta, vaan oli jotain Jumalan ihmettä ja lahjaa. Täysin uusi tapa ilmaista itsestäni jotain, en oikein itsekään tiedä mitä. Kiitos tietysti myös laulunopettajalleni!
Mitäs nyt?
Keskinkertaisen laulutaidon kehittäminen on ollut yksi parhaista asioista ikinä. Laulaminen on luonnikas ja syvällinen tapa ylistää Jumalaa ja ilmaista itseäni. Lisäksi laulukyvyttömyyteni ja siihen liittyvien tuomituksi tulemisen traumojen kohtaaminen ja pikku hiljaa purkaminen ovat tervehdyttäneet sieluani monin tavoin. Olen myös oppinut tunnistamaan syyttävän ja tuomitsevan äänen, jonka tarinat eivät ole lainkaan mahdollisia, ja siten reagoimaan syytöksiin rauhaisammin: Se, että kirkon eturivissä joku kääntää pään taaksepäin ei vain yksinkertaisesti voi johtua siitä, että minä pihisen takarivissä hipihiljaa. Haluan rohkaista kaikkia itseään laulukyvyttömäksi luulevia pureutumaan asian taustoihin hieman syvemmin ja opettelemaan laulamista jollain keinoin. Itselleni laulutunnit olivat ihan ehdottomia alkuvaiheessa, toisilta laulamisen alkuun pääseminen voi sujua kotikutoisemminkin, oletan.