Isä!

Sydämeni huuto kaikuu onttona rinnassani. Hätääntyneenä haparoin, Isä, Isä, kai nyt olet vielä siellä? Tietysti olet - äänesi kaikuu kaikkialla. Katselen kättesi töitä. Pilvet hohtavat oranssina auringon laskiessa. Ne täyttävät horisontin eri sävyisillä viiruilla. Vaaleansininen taivas alkaa jo vihertää ja kuusien särmikkäät oksat leikkaavat seesteisen taivaan mustilla silueteillaan. Vaahteranlehdet punastelevat vihreän lehtimeren seassa. Sydämeni alkaa rauhoittumaan. Sytytän tähtilampun, jonka lempeä loiste hohtaa kuin tulenlieska iltahämärässä. Kiitän Sinua, sillä olethan loiste pimeydessäni. Valaiset askeleeni, olet valo matkallani. (Ps.119:105).

Muistelen jakamaasi salaisuutta - salaisuutta, joka on samalla näkymätön ja kaikkien nähtävissä, äänetön ja kaikuva riemulaulu. Pilkahdus väliverhon taakse todellisuuteen, joka on enemmän kuin kaikki mikä on. Iloa, laulua, riemujuhlaa. Tepastelin silloin polkua pitkin lehtipuiden ympäröimänä - lehtipuiden, jotka lauloivat Pojastasi. Kunnia Jeesukselle. Hänen kasvonsa tervehtivät minua kaikkialla kuin heijastus valkokankaalla. Se oli kuin sormenjälkesi mestariteoksessa, Isä, joka todistaa sen omaksesi. En edes olisi itse ymmärtänyt ellen olisi kysynyt. Ne laulavat Pojallesi kunniaa, heijastavat Hänen kasvojaan, koska Hän on lunastanut koko luomakunnan.

Tässä tiedossa saatan levätä, rentoutua kämmenelläsi. Pyydän, että muistutat minua, kun sadepilvet kasaantuvat ja tuulet yltyvät, kun pimeys peittää maan ja yrittää vallata sydämet. Lähetä silloin tähtesi valaisemaan polkuni. Suo minun jatkaa kulkuani Sinun kanssasi.