Kun rakkaus johdatti rakkauteen

“Hän on ihana, mutta en koskaan voisi mennä naimisiin hänen kanssaan, koska hän on katolilainen”, kirjoitin kaverilleni Suomeen. Olin lähtenyt opiskelemaan musiikkitiedettä Lancasterin yliopistoon Englantiin. Takanani oli suhteita, jotka olivat vahingoittaneet sekä sieluani että kehoani, ja olin päättänyt olla kokonaan seurustelematta. Tärkeintä olisi nyt opiskelu ja oman uran luominen.

Kolmantena päivänä yliopistolla näin Stevenin asuntolan käytävällä. Hänellä oli päällään rikkinäiset farkut ja flanellipaita, ja hänen hiuksensa olivat pitkät, kullanväriset ja kiharat. Musta jakku päällä ja korkokengät jalassa olin varma, ettei hän olisi kiinnostunut minusta (Meidän tarina on monella tapaa todiste Jumalan huumorintajusta). Muutaman päivän päästä kuitenkin tanssimme yhdessä itsemme läkähdyksiin yliopiston järjestämällä perinteisellä pubikierroksella.

Kun aloimme tutustua toisiimme, oli heti selvää, että meillä oli paljon enemmän yhteistä kuin mitä ulkonäkömme antoi ymmärtää vaikka elämämme olivatkin erilaiset. Stevenillä oli suuri perhe (kuusi sisarta) ja perhe oli hänelle rakas. Hän kertoi olevansa katolilainen ja Coloradosta kotoisin. Usko oli hänelle hyvin tärkeä ja Steve kertoi ajatelleensa jopa papiksi ryhtymistä. En ollut koskaan aikaisemmin tavannut uskovaa katolilaista ja olin itse asiassa luullut, että tämä ikivanha instituutio olisi kuolemassa. Minulla oli kaikki mahdolliset ennakkoluulot Katolista kirkkoa kohtaan, mutta historian tietoni oli heikko, ja olin täysin tietämätön siitä, miten suuresti Kirkko on vaikuttanut maailmaan myös hyvällä tavalla. Uusi tuttavuuteni Steve oli ihastuttava monella tapaa, mutta kaikkein ihmeellisintä hänessä oli käsinkosketeltava ilo. Hänen silmänsä olivat syvän sinivihreät ja niissä näkyi ilo jollaista en ollut koskaan aikaisemmin kohdannut. Joka kerta kun Steve tuli käymään huoneessani, oli kuin aurinko olisi tullut tervehtimään minua.

Myös minulle perhe oli tärkeä, mutta en käynyt kirkossa enkä oikeastaan tiennyt mihin uskoin. Lukiossa olin aikoinaan keskustellut muutaman uskovaisen kaverini kanssa. Muistan sanoneeni heille silloin, että ehkä joku päivä otan selvää uskon asioista. Stevenin tapaamisen jälkeen ymmärsin, että se aika oli nyt. On helppo vältellä tärkeitä kysymyksiä, mutta jokaisen meistä tulisi vastata Jeesuksen kysymykseen: ”Kuka sanot minun olevan?” Jeesus kun on ainoa uskonnon päähenkilö, joka on kutsunut itseään Jumalaksi. Niin kuin C.S.Lewis sanoi: ”Joko tämä mies oli, ja on, Jumalan Poika, tai sitten hän oli mielipuoli tai vielä jotain pahempaa.”

Vaikka aloinkin miettimään vastaustani tähän kysymykseen vasta Lancasterissa, näen Jumalan johdatuksen elämässäni lapsuudestani saakka. Olen aina etsinyt kauneutta, hyvyyttä ja totuutta ympäriltäni. Sitä ei ole aina kannustettu, koska yhteiskunnan mielestä liian hyvä ei saa olla. Esimerkiksi seksiä pitää kokeilla, muuten ei ole normaali. Itse kuitenkin koin nuorena sisimmässäni, ettei se ollut hyvä asia, vaikka en silloin vielä osannutkaan selittää miksi tunsin niin. Mieleeni on myös jäänyt ensimmäinen kertani Katolisessa kirkossa. Pysähdyimme kaverini kanssa interraililla Pariisin Sacré-Cœur kirkossa. Tunnelma siellä herätti kaikki aistini eloon. Kynttilämeri oli koskettava ja hiljaisuus rauhoittava. Kun suitsukkeen tuoksu saapui luokseni, ajatukseni kohosivat sen mukana taivaisiin. Oli kaunista nähdä miten ihmiset kirkossa olivat keskittyneet rukoilemaan, jokainen omalla tavallaan. Jotkut polvistuen, toiset istuen ja joku koskettaen kaunista Ruusukko-rukousnauhaansa. Oli selvää, että kyseessä ei ollut vain tyhjät rituaalit ja tavat. Pyhyys oli läsnä kirkossa erityisellä tavalla.

Heti seurustelumme alkuvaiheessa aloitimme pitkät keskustelut Stevenin kanssa. Englannin kieleni oli siihen aikaan vielä hyvin heikko ja meidän piti keskustella paksut sanakirjat vieressäni. Mistä tiedän, että kristinuskon Jumala on se ainoa oikea? Hain tietoa kaikista uskonnoista, mutta minun oli helppo keskittyä kristinuskoon. En ollut kasvanut uskovaisessa perheessä, mutta olin saanut kristillisen kasvatuksen, johon kuului anteeksiantaminen. Vanhempani olivat rakkaudellaan sekä huolenpidollaan opettaneet minulle tietämättään, miten Jumala rakastaa meitä jokaista: pyyteettömästi ja anteeksiantaen juuri sellaisena kuin olemme. Minulla oli myös paljon hyviä muistoja ala-asteen uskonnon tunneilta. Pientä sydäntäni lämmitti tieto siitä, että maailmassa on jotain täydellisen hyvää ja hänellä on nimi: Jeesus.

Erityisen paljon minulla oli kysymyksiä Katolisesta kirkosta. Miksi katolilaiset palvovat Mariaa? Miksi papit eivät saa mennä naimisiin? Miksi ihmiset näyttävät palvovan myös paavia? Kysymyksiä oli paljon ja keskustelut olivat välillä hyvinkin kiihkeitä. Yhtä asiaa en kuitenkaan ihmetellyt. Heti seurustelumme alussa Steve kertoi odottavansa kunnes menisi naimisiin. Luulin ensin, että hän vitsaili. Eihän kukaan sellaista enää tee! Kun ymmärsin, että Steve oli itse asiassa aivan tosissaan, olin iloinen ja helpottunut. Vihdoin minulla olisi poikaystävä, jonka kanssa saisimme rauhassa tutustua toisiimme ilman mitään paineita tai syvempiä siteitä. Tämä odottaminen toi minulle vapautta ja se on ollut meille molemmille lahja, joka on tuottanut hedelmää koko 22 vuoden avioliittomme ajan.

Minun oli hyvä olla Stevenin kanssa. Sain olla oma itseni hänen seurassaan. Hän ei koskaan tyrkyttänyt uskontoaan minulle vaan kärsivällisesti vastasi jokaiseen kysymykseeni. Olin yllättynyt, kuinka hänellä oli aina looginen ja järkevä vastaus valmiina. Rippikoulussa olin saanut käsityksen, että usko on uskonasia eikä kysymyksiin välttämättä aina ole vastauksia. Stevenin ainoa toive oli, että joku päivä voisimme rukoilla yhdessä. Olin rukoillut lapsena yksin ainoastaan yhden kerran. Isäni oli saanut sydänkohtauksen junassa ja olin juossut toiseen vaunuun rukoilemaan, ettei isäni kuolisi. Seuraavan kerran rukoilin Lancashiren vihreällä kukkulalla. Steve ja minä olimme liftaneet tälle kauniille alueelle yliopistolta, ja vietimme siellä viikonlopun telttaillen. Eräänä raikkaan kuulaana aamuna kiipesin kukkulan huipulle, ristin käteni ja rukoilin. Siitä alkoi henkilökohtaisen suhteeni rakentaminen Jeesukseen, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä.

Yhteisen Lancasterin vuoden jälkeen menin vaihto-oppilaaksi Boulderin yliopistoon Coloradoon. Jatkoin tutustumista Jeesukseen ja olin tullut myös siihen tulokseen, että usko tulee sittenkin jakaa toisten ihmisten kanssa. Tarvitsin siis yhteisön, kirkon, mutta mihin kirkkoon haluaisin kuulua? Minulle oli olemassa ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: Luterilainen tai Katolinen kirkko. Tiesin historian tunneilta sen verran, että Katolinen kirkko oli ensimmäinen kristitty kirkko, ja Luther oli se, joka käynnisti reformaation. Joko Lutherilla oli hyvä syy lähteä tai sitten hän oli erehtynyt. Kysymystä miettiessäni tiesin jo vastauksen. Ei varmastikaan ollut tarkoitus, että joku päivä maailmassa olisi valtava määrä erilaisia kristittyjä kirkkoja, jotka ovat kaikki eri mieltä siitä mitä Jeesus opetti. Myöhemmin opin, että kirkon historiassa on ollut myös muitakin henkilöitä, jotka ovat halunneet puhdistaa kirkkoa. He kuitenkin pystyivät tekemään työn kirkon sisällä jakamatta kirkkoa kahtia. Heistä kuuluisin varmasti on pyhä Franciscus.

Halusin kuitenkin ottaa asiasta tarkemmin selvää, joten aloin käymään kampuksen Luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa. Kun astuin kirkkoon ensimmäistä kertaa, sain kuulla virren, joka oli sävelletty Sibeliuksen Finlandia melodiaan. Jumala tietää miten kutsua lapsensa kotiin! Luin myös Lutherin kirjoituksia. Niissä suurimmassa roolissa näytti olevan synti Jumalan rakkauden ja armon sijaan. Vaikka Luterilaisessa kirkossa minua odottikin Finlandia ja ystävällinen seurakunta, kävin usein rukoilemassa Katolisessa kirkossa. Jostain syystä Luterilainen kirkko tuntui tyhjältä Katoliseen verrattuna. Nyt ymmärrän, että se oli Eukaristia ja Jumalan konkreettinen läsnäolo kirkossa, jonka takia Katolinen kirkko ei ole koskaan tyhjä.

Vaihtovuoden jälkeen palasin Lancasterin yliopistoon. Steve jäi Amerikkaan viimeistelemään opintojaan. Aloin käymään messussa Lancasterin Katolisessa kirkossa. Istuin ja seisoin, en polvistunut. Vaikka messussa oli paljon rukouksia, jotka olivat minulle vieraita, pidin siitä, että messu oli joka kerta samanlainen. Oli myös kaunista, kuinka ihmiset toivottivat Jumalan rauhaa toisilleen, ja että kirkon ovet olivat aina auki. Tässä vaiheessa minulle oli selvää, että joku päivä haluaisin olla katolilainen. Se hyvyys, kauneus ja totuus, joita olin etsinyt koko elämäni näytti olevan läsnä juuri Katolisessa kirkossa. Yhteisöllisyys ja syvä ilo, jonka näin katolilaisten elämässä veti minua myös puoleensa. Kaikkein tärkeintä minulle oli kuitenkin se, että kaikkiin kysymyksiini oli looginen ja älyllinen vastaus. Kun aloin ymmärtämään katolilaista ajattelutapaa, oli kuin kaikki palapelin palaset olisivat loksahtaneet kohdalleen. Niin kuin G.K. Chesterton sanoi: ”Katolilaiseksi tuleminen ei tarkoita, että jätät ajattelemisen vaan, että opit ajattelemaan.”

Stevenin ja minun valmistuttua yliopistosta muutimme yhdessä Cambridgeen, Englantiin, jossa Steve jatkoi opintojaan. Kun vierailin ensimmäistä kertaa kaupungin Katolisessa kirkossa tiesin heti, että tässä paikassa vihdoin ja viimein liittyisin kirkon jäseneksi. Tunsin itseni tervetulleeksi jo ennen kuin olin ehtinyt tavata ketään. Pappien ja muun kirkon henkilökunnan kuvat hymyilivät minulle kirkon seinältä. Vieressä oli suuri hyllyllinen hengellistä ja teologista kirjallisuutta. Sain sieltä mukaani Äiti Teresan kirjan. Hänen yksinkertaisen syvälliset ja viisaat sanansa siivittivät minut loppusuoralle, jonka päätteeksi neljän vuoden pohdinnan ja opiskelun jälkeen minut konfirmoitiin kauniissa pääsiäisyön messussa.

Kun vastaanotin ensimmäisen Eukaristiani, lepäsin Jeesuksen syleilyssä. Ymmärsin täydellisesti Matteuksen evankeliumin sanat: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Minun ei enää tarvitse olla tuuliajolla kuin eksynyt vene, miettiä elämän tarkoitusta ja yrittää olla jotain muuta kuin olen. Se, että olen, riittää. Jumala ei ole läsnä vain luonnossa vaan Hän odottaa minua myös konkreettisesti Katolisessa kirkossa. Hän tulee luokseni erityisellä tavalla jokaisessa sakramentissa.

Seuraavana kesänä menin naimisiin Stevenin kanssa - katolilaisena. Mikään ei ole mahdotonta Jumalalle! Jos nyt kirjoittaisin kirjeen kaverilleni, sanoisin: ”Hän on ihana - ja kaikkein parasta hänessä on se, että hän on katolilainen!”

”Aloita siitä mikä on kaunista, joka johdattaa sinut hyvyyteen, joka johdattaa sinut totuuteen”

-Piispa Robert Barron-