Mitä vauva opettaa Jumalan rakkaudesta

Kukaan ei ole koskaan katsonut minua tällä tavalla. Näin ajattelin, kun kuusikuinen vauvani istui sylissäni ja katsoi herkeämättä, kirkkaat silmät hymystä sirillään, minua silmiin. Hän näytti siltä kuin pelkästään minun olemassaoloni saisi hänet pakahtumaan onnesta.

Jotenkin näin Jumalakin meitä katsoo.

Ennen vanhemmaksi tulemista olin usein törmännyt ajatukseen, että vanhempi heijastaa Jumalan rakkautta lapselleen. Vaikkakin hyvin epätäydellisesti, vanhemman rakkaus ja huolenpito tarjoaa lapselle mallin siitä, miten Jumala rakastaa ja huolehtii: ehdoitta, vakaasti, tarpeen tullen henkensäkin antaen. Emme turhaan kutsu Jumalaa Isäksi.

Mutta vasta saatuani lapsen tajusin, etten vanhempana ole ainoastaan opettavassa roolissa. Toki jo pelkästään kokemus oman lapsen rakastamisesta on opettavainen. Koskaan aiemmin en ole ollut yhtä tietoinen omasta vajavaisuudestani – univelan äärimmilleen kiristämästä pinnasta, kärsimättömyydestä, avuttomuudesta uusien tilanteiden äärellä – ja toisaalta rakkauden käsittämättömästä voimasta, tunteesta, että elän tai kuolen, se tulee aina olemaan tämän pienen ihmisen tähden. Vaan ei, tajusin, että myös vauva voi opettaa vanhempaansa Jumalan rakkaudesta.

Vauvan silmissä vanhempi on hyvä. Kaikessa epätäydellisyydessäänkin vauvalle rakkain ja tärkein, hyvä koska on. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on ehdoton. Sellainen rakkaus konkretisoituu meille maan päällä harvoin, mutta vauvani katseessa näin siitä heijastuksen.

Ehkä vauvassa ja Jumalassa on muutakin samaa. Olen kuluneina kuukausina usein ihastellut, kuinka vauva elää täysin hetkessä. Siinä on haasteensa - itkevälle vauvalle ei auta kertoa, että ihan kohta ruokasi on lämmennyt tai ihan kohta pääset nukkumaan. Mutta kun vauva on onnellinen, hän on onnellinen. Vauva on estoitta oma itsensä ja kokee tunteensa sellaisena – nauraa, itkee, ihmettelee varauksetta. Tämä on taito, jonka ymmärryksen kasvaessa kadotamme. Tulemme itsetietoisiksi, murehdimme, mitä muut meistä ajattelevat ja mitä huominen kenties tuo. Ajatuksemme harvoin pysyvät siinä, mitä kunakin hetkenä juuri nyt tapahtuu. Mutta vauva osaa elää hetkessä – ja niin osaa Jumalakin. Jumalalla on täydellinen ymmärrys mutta myös täydellinen läsnäolo ikuisessa “nyt”-hetkessä. Hän on – ei murehdi olemistaan.

Tuntuu vähän uhkarohkealta samaistaa vauva ja Jumala tällä tavalla. Onneksi Jumala on tehnyt sen ensin, tai oikeastaan paljon enemmän. Vauvan saaminen on tehnyt minulle aivan uudella tavalla konkreettiseksi sen, kuinka radikaali teko Betlehemin ihme, Jumalan ihmiseksi tuleminen on. Keskiajalla (ja aiemminkin) Jeesuksen lapsuudesta kiersi lennokkaita tarinoita – näissä Jeesus oli oikea superlapsi, joka hyvä kun ei jo seimestä tehnyt ihmetekoja ja huudellut teologisia totuuksia. En usko, että Jeesus oli tällainen. Jeesus oli tavallinen lapsi ja tavallinen vauva, vauva joka ehkä joskus puklaili, jonka vaipat oli vaihdettava ja joka itki kertoakseen nälästä, kylmästä tai väsymyksestä. Vauva, josta Maria ja Joosef huolehtivat parhaansa mukaan, joka oli täysin heistä riippuvainen. Ja tässä on inkarnaation ihmeellisyyden ydin. Jumala antoi itsensä täysin meidän armoillemme niin syntymässään kuin kuolemassaan, näyttääkseen meille kuinka ääretön hänen rakkautensa on. Ja se on rakkaus, jota meistä jokainen – jopa pienin vauva – on luotu heijastamaan toisillemme.

Anita Geritz-Zhuang